Sipulit saapuneet

Syyssipulit odottavat terassilla istutusta. Täytyy sanoa, ettei ajoitus osunut ihan nappiin, sillä oikea käteni ei ole parhaimmassa terässä lapiohommia ajatellen. Huomiseksi luvattiin upeaa säätä, jopa +20 astetta ja aurinkoa. Vaikka ei ihan niin lämmintä tulisikaan, riittää auringonpaiste houkuttelemaan pihalle. Kunhan ensin aamulla käyn otattamassa kädestä tikit pois.

Viime viikonvaihteessa siivosin terassia ja heitin joitakin kesäkukkia pois. Ruusuliisat, pelargonit ja osa petunioista on vielä elinvoimaisia ja kukkivat kauniisti. Sääli, ettei niitä enää tule ulkona ihailluksi. Kun vähemmän istutaan terassilla. Miten saisin pelargonit säilymään ensi kesään? Meidän kellarissa on varmaankin liian lämmintä ja autotallissa liian kylmää (siellä ei ole lämmitystä ja kovilla pakkasilla taatusti jäätyy).

Kevyesti kättä käyttäen

Puutarhassa on tänä vuonna melko vähän ruskan värejä. Tai ehkä ei vielä ole ajankohtaista. Aronioissa on jokunen punaiseen ja keltaiseen värittynyt lehti, muuten ihan vihreää. Vaahteroissa näyttää olevan jokin tauti, sillä niiden lehdet ovat ruskeanpilkullisia ja harmaanruskeita. Ei puhettakaan kauniista oranssista tai kauas näkyvästä punerruksesta. Kävelyreittimme varrella kirjastoon on paljon vaahteroita, osa todella suuria ja mitä ilmeisemmin myös vanhoja. Nekin olivat kovin ruskeita ja paljon lehtiä oli jo leijunut kokonaan maahan. 

Syyshortensia on kukkinut tänä vuonna upeasti ja nyt syksyn tullen värittyy kerrassaan kauniisti. Näissä syysväreissä se taitaa voittaa kaikki muut ruskakasvit - tai mistä sen vielä tietää. Monet poimivat kukintoja maljakkoon, mutta minusta ne muuttuvat liiankin pian ruskeiksi ja pölyisiksi. Nautin näistä väreistä enemmän luonnollisella paikallaan, etenkin, kun voin pensasta ihailla aina keittiössä ollessani.

Lauantaina sain purkaa leikatusta kädestä pallomaisen kääreen ja siirtyä normaalia parempaan ja isompaan laastariin sekä päivittäiseen haavan suihkutteluun. Hyvin näyttää paranevan, vaikka paljon joudunkin vielä kipeää kättä varomaan. Perjantaina otetaan tikit pois ja sitten vain toivotaan, että käsi palautuu hermopinnettä edeltävään kuntoon eli täyteen toimintavalmiuteen.

Kumma, miten hankalaksi ihmisen elämä muuttuu pienenkin fyysisen vaivan myötä. Viikkoa ennen käsileikkausta sairastin oikein kunnollisen flunssan. Flunssa kestää lääkkeillä viikon ja ilman lääkkeitä seitsemän päivää. Otinhan minä Finrexiniä ja yskänlääkettä sekä hunajaa helpottaakseni nukkumista, mutta siinä se sitten olikin. Ja voi sanoa, että viikossa vaiva oli ohi. Koska en ollut muutamaan vuoteen sairastanut laisinkaan flunssaa tai muutakaan kulkutautia, olin tyystin unohtanut, miten hankalaksi voi nukkuminen muuttua pään ollessa täynnä räkää ja yskän kutittaessa lakkaamatta kurkkua. Kun vain päänsä laski tyynylle, alkoi hirvittävä kurkunkutina ja takominen. Joskus aamuyöstä sitten sai nukahdettua vähäksi aikaa jonkinlaiseen horrokseen, josta herätessä oli aivan yhtä väsynyt kuin illalla sänkyyn mennessä.
Käsi ei ole haitannut laisinkaan niin paljon kuin flunssa tai kuin olin alkuun ajatellut. Haava tykkää ilmeisesti levosta, eikä näin ollen haittaa yöunia laisinkaan. Tietynlaisia liikkeitä täytyy varoa ja kyllä kipu saa kiljahtamaan kättä väärin käyttäessä. Särkyä ei ole ollut laisinkaan enkä ole siis käsihaavan takia tarvinnut yhtäkään särkypilleriä. Tietokoneen käyttö sujuu hyvin, kunhan hiirtä ei liikuta kämmenen avulla.

Syyskuun sää on edelleenkin ollut enimmäkseen sadetta ja sadetta. Lauantaina sentään aurinko paistoi ja lämmintä piisasi mukavasti. Vein kellariin puutarhatyökaluja, tyhjentyneitä kukkaruukkuja ja monenlaista kesän ajan pihalle kannettua. Lakaisin terassilta ylenmääräisen kasan koivunlehtiä ja samantien haravoin myös pihamaata sen, mitä vasemman käden varassa saattoi tehdä. Tuin haravanvarren oikeaan käteeni ja liikutin vartta vasemmalla, ja se toimi oikeastaan kohtuullisen hyvin. Ainakaan ei tullut hosuttua. Sain myös kaivettua yhden äitienpäiväruusun ruukusta multaan, jossa se toivon mukaan ensi kesänä ryhtyy kasvamaan ja kukkimaan yhtä kauniisti kuin tämän kesän purkissa ollessaan. 

Kasvimaalta löysin tuhdin puskan persiljaa silputtavaksi pakastimeen ja joitakin Lyhtykoison oksia. Leikkasin kukinnot varsista ja laitoin ne vähäksi aikaa kuivumaan. Ajattelin laittaa kukinnot kuivuttuaan lasikulhoon koristeeksi. Lyhtykoiso on kuulemma kova leviämään ja se pitäisi siksi istuttaa paikkaan, jossa se ei haittaa muita kasveja. Täytyy miettiä asiaa ensi keväänä, sillä suunnittelemamme kasvilavat taitavat tältä syksyltä jäädä rakentamatta. Kasvimaa on toki jo tyhjennetty - lukuunottamatta minun varaistutuspaikkaani, mutta maa on melkoisen märkää ja puhti uuden tuottamiseen alkaa olla menneen kesän hommia. Ehkä sitten keväällä Ukkokulta taas innostuu uusiin haasteisiin.

Olopihallani taitaa ruusut olla liian varjoisassa paikassa, sillä ne aloittavat kukintansa melko myöhään ja kukkivat pitkälle syksyyn. Löysin vielä uusia nuppuja, jotka varmasti aukeavat, ellei ihan yöpakkasia tule. Tänään aamulla oli +6 lämpöastetta eli vähitellen kylmenee. Näin syksyllä ja päivien lyhennyttyä ei pahemmin tule pihamaalla oleskeltua. Siis istumalla ja puutarhaa ihailemalla. Toki erilaista puuhaa riittää ja esimerkiksi haravointi on ihan mukavaa hyötyliikuntaa. Nyt pitäisi vielä istuttaa kasapäin kukkasipuleita, joita hurahdin tilaamaan nettikaupasta. Eiköhän se kohtapuoliin onnistu, kunhan saan tätä kättä hiukan parempaan kuntoon.

Tataritkin kukkivat vasta näin syksyllä. Kukinto sinänsä ei ole kummoinenkaan, mutta kun niitä on useampi vierekkäin, näyttävät ne ihan hauskoilta. Tykkään kyllä tästä Japanin tatarista, vaikka se on kova leviämään. Ajatuksenin on poistaa tatarit naapurin aidan viereltä ja istuttaa siihen kenties tuijaa tilalle. Ongelma on, miten päästä eroon tatarista, jollei aio käyttää myrkkyjä. Vaikka kuinka kaivaisi juurakoita pois, tunkee poikasia pitkienkin matkojen päähän. Tämä tatar vaatii paljon tilaa, sillä se kasvaa korkeaksi ja yleensä kallistuu niin, ettei sen alle kannata kovin kummoisia kasveja istuttaa. Korkeana ja isolehtisenä se siis varjostaa kasvupaikallaan muut kasvit. Siirrän kasvin muualle ja rajaan uuden kasvupaikan juurimatolla niin, ettei se pääse liiaksi leviämään.

Kotkansiipeni keskelle kasvoi jo alkukesästä tällaiset lehdykät, jotka eivät koskaan auenneet. Minusta ne ovat aika koristeelliset ja kauniit. Kuvaukselliset. Miltei alusta saakka ne ovat olleet tällaisia ruskeita, kuitenkin tanakoita ja elävän tuntuisia. Outo juttu.

Meidän ihana Juuso-kissamme haluaa aina olla muiden seurassa. Se tuntuu jotenkin kammoksuvan maahan pudonneita puunlehtiä. Mitä isompi ja tummempi lehti, sen varovaisemmin Juuso sitä lähestyy. Se saattaa hiipiä kohti isoa vaahteranlehteä ja varovasti sitä koskettaa kaukaa tassun kärjellä. Kun lehti ei sitten pahemmin liikahda eikä päästä ääntä, Juuso kävelee ohi turvallisin mielin. Vielä syksyn lämpiminä päivinä olemme kulkeneet ulos pihaovesta ja Juuson ollessa ulkona pihaovi on yleensä auki. Juusosta oli mukavaa, kun lakaisin kaikki terassille pudonneet lehdet pois. Aurinko lämmitti mukavasti tummaa puuta ja Juuso nautiskeli lämmöstä. Tullessani alapihalta olopihalle, kissa nukkui selällään kuorsaten terassilla, mutta saatuani kameran käsiini se tietenkin pyörähti tarkkailemaan pensaassa pyörivää lintua ikäänkuin ei olisi koskaan torkkunutkaan.

Palasin alapihalle puuhiini, mutta Juusopa vaati päästä mukaan. Siirsin sen alapihan juoksunaruun ja se istahti tyytyväisenä tarkkailemaan tekemisiäni. Tai sitten sitä, etten vain livahtaisi huomaamatta sisälle. Kesällä Juuso vietti tuntikausia alapihalla maailmaa tutkien ja mahdollisia hiiriä ja myyriä metsästäen. Se nukkui pitkässä heinikossa kuumimman ajan tai lötkötti hakekasassa. Päivien lyhentyessä ja sateiden jatkuessa Juuso viettää enemmän ja enemmän aikaa sisällä. Sille on tullut tavaksi mennä aamulla pihalle, mutta tulee jo puolen päivän aikaan mielellään takaisin sisälle syömään ja nukkumaan. Oikein huonolla säällä katti saattaa nukkua pitkälle iltapäivään, joskus jopa ihan iltaan ja haluaa tarpeilleen pimeän jo laskeutuessa. Jos se on hoitanut tarpeensa illan aikana, ei se juurikaan pyydä öisin tai aikaisin aamulla ulos. Jälleen tänä syksynä Juuso on alkanut taas kerjäämään ruokaa useammin kuin keväällä tai kesällä. Onko kissoillakin tarve varastoida ravintoa kroppaansa talven varalle? En tiedä, mutta huomattavasti useammin ruokaa Juuso haluaisi. On se selvästi tukevoitunutkin, mutta pyrimme kuitenkin rajoittamaan sen syömistä, ettei se ylenmäärin lihoisi. 

Juusolla on taas uusi nukkumapaikka. Illalla se saattaa komentaa minua kanssaan nukkumaan ja jäädäkin vähäksi aikaa viereeni. Jossain vaiheessa se kuitenkin kömpii peräkamaripojan entiseen huoneeseen ja sieltä se useimmiten aamuisin keittiöön ilmestyy. Päivisin sen lempi unipaikka on edelleenkin työhuoneeni tuoli, johon olen laittanut sille pehmusteen ja sen päälle froteepyyhkeen. Froteepyyhe on helppo välilllä ravistaa ja laittaa pesukoneeseen. Näin minun ei tarvitse hinkata pölynimurilla kissankarvoja ja tassuissa mukana tulleita koivunsiemeniä ja havunneuloja tuolilta.

Tää kädetöntä on kertomaa...

Nyt on sitten rannekanavan oireyhtymä leikattu ja oikea käsi on vahvassa paketissa. Viikonvaihteeseen saakka täytyy pitää tätä pallomaisella rannetuella varustettua sidosta ja sen jälkeen siirryn keveämpään vaihtoehtoon. Tikit poistetaan ensi viikon lopulla. Eilen kädellä saattoi syödä ja pukeminenkin onnistui joten kuten. Sormia pisteli, mutta muuten ei mitään kipua ollut. Tänään on puudutukset poissa ja huomaan, kuinka onneton ihminen on ilman toimivaa kättä. Vasemalla tulee lähinnä suttua ja yksikätisenä tekemisen skaala supistuu olemattomiin. Sormia pitää jumpata ja sehän kyllä käy, kunhan ei pyri sormien väliseen yhteistyöhön tai kämmenen mukaan ottamista puuhaan.

Osastolle minun piti mennä aamuseitsemäksi, mikä sinänsä tuntui hölmöltä. Edelläni oli vain yksi leikkaus, mutta se oli isompi selkäleikkaus ja siihen meni odotettua enemmän aikaa. Sain ihkaoman sänkypaikan ja vaihdoin ylleni leikkauspaidan, yökkärihousut ja sukat. Sormenpäästäni mitattiin sokeri ja vaikka se oli minusta ihan normaali, minulle laitettiin sokeriliuostippa. Määräykset vaativat. Sain liikkua osastolla tippatelineen kanssa, joten saatoin käydä vessassa ja päiväsalissa lukemassa Hesarin, jota en kotona aamulla ehtinyt edes selata. Syöminen ennen leikkausta oli kielletty.

Vähän ennen leikkaussaliin kärräämistä lääkäri tuli piirtelemään käteeni mustalla tussilla viivoja ja merkkejä. Onneksi olin ottanut kirjan mukaani, joten aika meni sopivan ripeästi.
Itse leikkaukseen ei paljon aikaa mennyt. Minut kärrättiin leikkaussaliin puoli yhden maissa ja tunnin kuluttua olin jo takaisin osastolla. Ei tarvinnut mennä heräämöönkään, koska leikkaus tehtiin paikallispuudutuksella ja olin koko ajan hereillä. Vihreän kankaan takana lääkäri touhusi käteni parissa sairaanhoitajan kanssa ja minä tunsin vain hänen kumihanskoihin pujotettujen sormiensa kosketuksen. En oikeastaan mitään muuta. Leikkaussalissa soi radio ja yksi sairaanhoitaja jutteli toimenpiteen ajan kanssani mukavia.

Osastolla sain ruokaa ja syöminen sujui aivan hyvin johtuen ilmeisesti puudutuksesta. Sängystä en päässyt liikkumaan, sillä leikkaussalissa ripustetut tippaletkut olivat edelleen kiinni sängyn päädyssä. Tuumailin siinä, että pitäisi päästä hakemaan kännykkä lukitusta kaapista, mutta Ukkokulta olikin päättänyt tulla omatoimisesti osastolle minua hakemaan. Sairaanhoitaja vapautti minut sängyn ikeestä ja pääsin pukemaan vaatteitani. Sain myös haavan hoito-ohjeet ja särkylääkereseptin. Kaikki toimi sujuvasti ja palvelu oli ystävällistä. Ei mitään moitittavaa.

Yksikätisenä tämä päivä on mennyt pitkälti lorvimisen piikkiin. Tietokoneella voi näpytellä ja kirjaa lukea, jos sivujen kääntämiseen ei käytä yhtä sormea enempää. Mitään suurempaa särkyä ei toistaiseksi kädessä ole ollut, vaikkakin leikkauskohta kyllä koko ajan muistuttaa itsestään. Sain vahvan särkylääkereseptin, mutta ainuttakaan pilleriä en ole ottanut. Minulla on kohtalaisen korkea kipukynnys. Nyt täytyy toivoa, että käsi toipuu nopeasti, sillä paljon olisi tekemistä. Jos on mennyt itselleen lupaamaan rästitöiden purkamisen sairasloman aikana, saa kyllä ensimetreillä pettää lupauksensa. En osaa kirjoittaa vasemmalla kädellä, en käyttää saksia, eikä valitettavasti vasemmassa kädessä näytä olevan edes yhtä paljon voimaa kuin oikeassani. 

Työpöydän olen siivonnut ja siirrellyt tavaroita sinne tänne. Pihalle ei parane mennä, sillä harmittaa nähdä siellä leikkaamaton nurmikko ja kotikoivusta pudonneet oksat ja alas leijuneet lehdet. Kesäkukkia on yhä odottamassa kompostiin kantamista ja yksi purkillinen ruohosipulia pitäisi kaivaa maan multiin. No, nyt taas sataa kaatamalla ja kohta alkaa iltakin jo hämärtymään. Voi siis rauhassa jatkaa lorvimista.

Joskus voisin kyllä harkita tekemisiäni hieman hartaammin. Kolmisen viikkoa sitten hurahdin tilaamaan nettikaupasta syyssipuleita. Eivät ole tulleet vielä. Ja kun tulevat, saanko ne kaivettua maahan ennen pakkasia? Entä, jos käteni ei sallikaan kaivuhommia? Siinä minulla miettimistä.

Hyvä vai huono asia, mutta alapihalta löytämääni kotiloetanan tietoja luonto-oppaasta tutkiessani tajusin, ettei meidän pihalla olekaan Lehtokotiloita (Arianta arbustorum). Ei, vaan harvinaisempia Valkohuulitarhakotiloita. Toki tämä Valkohuulitarhakotilo käyttää myös syödäkseen kasvien vihreitä osia, mutta kooltaan se on pienempi ja tosiaan harvinaisempi. Sitä esiintyy Suomessa vain maan etelä- ja lounaisosien rehevissä lehdoissa ja puutarhoissa. Ilmeisesti olosuhteet eivät ole sille niin edulliset, että se lisääntyisi lehtokotilon tavoin. 
 Kyllä näitä puutarhastamme joka kesä löytyy, muttei tolkuttomia määriä. Tänä kesänä alle 20 yksilöä.

Flunssan kaatama

Kunnon syysflunssa tuli ja vei työkyvyn. Viikkoon en ole saanut juuri mitään aikaan. Tosin pihamaalla on etupäässä satanut vettä tai ollut muuten vain todella märkää. Kun yöt käyttää yskimiseen, niistämiseen ja töhnäisen pään tyynyn puolelta toiselle siirtämiseen, ei päivällä pahemmin enää jaksa eväänsä liikauttaa. Eilinen auringonpaiste kuitenkin houkutteli sen verran ulos, että lakaisin terassin ja irroitin pihakatoksen kankaan kuivumaan ja kellariin vietäväksi. Pari kesäkukkaakin siinä sivussa joutui kompostiin. Ukkokulta ahkerana tyhjensi molemmat biokompostorit ja kärräsi multa-aineksen marjapensaille. Karkeammaksi jäänyt aines pääsi lehtikompostoriin jatkamaan mullaksimuuttumista.

Eilen oli tutun pikkutytön 8-vuotisjuhlat ja hänelle piti väsätä synttärikortti. Se olikin ihan mukavaa puuhaa ja saatoin olla itseeni tyytyväinen saatuani kortin valmiiksi askartelusession päätteeksi. Tarkoitus oli tosin tehdä vähän useampikin kortti saman tien valmiiksi, mutta voimat hupenivat ylenmääräiseen niistämiseen ja köhimiseen leikkaamisen ja liimaamisen lomassa.

Synttäreille kutsutut lapset olivat naamiaisasuissa; juhlaan saapui niin seriffi kuin vankikarkurikin. Samoin paikalle tuli useampi pitkähäntäinen kissa ja yksi soma flamencotanssijatar. Päivänsankari oli sonnustautunut pirun mustapunaiseen pukuun, mutta harmaanmustat hiuksensa hän luovutti äidilleen ja pirunsarvensa taisivat jäädä jo alkumetreillä pöydän reunalle. Tarjolla oli herkullista suklaakakkua, monenlaisia piiraita ja tietenkin karkkia ja erilaista naposteltavaa.

Kekkereitä vietettiin tallin yläkertaan remontoidussa suuressa tilassa, jossa juhlasomisteena oli mm. lukuisia ilmapalloja. Enpä huomannut kysyä, oliko kenties lapsivieraille suunniteltu leikkejä; pullon pyöritystä tai aasinhäntää. Joku lapsista nappasi kuitenkin ilmapallon ja ryhtyi se kädessään jahtaamaan toisia lapsia sillä seurauksella, että koko lapsilauma juoksi hikipäässä hippasilla ilmapallojen kanssa. Tämä ilmapalloleikki osoittautui niin innostavaksi, ettei siitä meinannut tulla loppua laisinkaan. Itse asiassa minun poistuessani kekkereistä lapsilauma jatkoi ilmapalloleikkiään.

Tuttavani on muutaman vuoden kasvattanut tavallisesta suomalaisesta männyntaimesta bonsaimäntyä. Talveksi hän upottaa kasvin ruukkuineen hiekkaan. Tällainen pieni puu siitä on tullut; valitettavasti en vain muista ikää. Aikomukseni oli matkia tuttavaani ja niinpä viime kesänä istutin myös pienen männyntaimen purkkiin. Hyvin se pärjäsi kasvimaalla talven yli ja juhannuksen maissa pääsin sen vuosiversoja vähän leikkaamaankin. Tuossa muutama viikko sitten päätin kuitenkin siirtää männyn maan multiin ja istutin sen naapurin aidan viereen kunnon maahan vartta kasvamaan. Josko siitä aikanaan tulisi yhtä hieno puu kuin tontin toisessa kulmassa oleva, rajamännyksikin kutsuttu puu nykyisin on. Samaisen bonsaimännyn omistajan pihalla oli tällaista erikoisen näköistä apilaa. Vielä en ole ehtinyt kasvikirjoista nimeä etsiä. Tämän väristä apilaa voisin mielelläni laittaa vaikka insipiraatiota odottavaan rinteeseeni. Netistä löysin nimenkin eli kyseessä on todennäköisesti Trifolium incarnatum eli Veriapila. Euroopassa hyvin yleinen, mutta Suomessa käytetty yleensä puutarhojen koristekasvina. Yksivuotinen.

Kenties olen aiemminkin kertonut, että pihallamme ei ole juurikaan kiviä. Tämä tien puolen pikkupuutarhassa könöttävä pikkujärkäle on naapurin kunnallistekniikkakaivannosta. Kaivurikuski olisi kuskannut kiven ties minne hävitettäväksi, mutta onneksi satuin juuri silloin paikalle. Kysyin, voisiko kiven nakata jotenkin meidän puolellemme ja onnistuihan se. Kaivurikuski vaihtoi toisenlaisen kauhan ajokkiinsa, nosti sen kivineen korkealle ja pudotti lastin kauniisti juuri siihen paikkaan meidän pihamaalle, johon sen olin toivonutkin. Hienoa!

Kivessä on muutama matala kolo, joihin olen laittanut mehitähteä ja mm. sammalleimua. Muut sammaleet kiven pintaan ovat tulleet ihan omia reittejään. Juuso-kissalla on tapana käydä istumassa kiven laella ja tiirailemassa maisemia. Yleensä se pyrkii myös vierittämään pienet kivet tieltään pois. Minä käyn ne sitten kasvien joukosta etsimässä ja nostan takaisin paikalleen. Onpahan kummallakin sitten tekemistä, kun kiusaa toinen toistaan.

Tänään kävin tapani mukaan mittailemassa pihamaalla kamerani kanssa. Nämä "ajatusreissut" tuottavat yleensä uusia ideoita ja jalostavat jo aiemmin syntyneitä projektisuunnitelmia. Sateiden ja flunssan vuoksi tekemätöntä työtä pihalla on yllin kyllin, mutta tältä päivältä saa jäädä. Pikkupuutarhassa ihailin kiven päälle kasvaneita sammalia oikein lähemmin. Tuo oranssinruskea taitaa kyllä olla jonkinlaista sientä. Hauskannäköistä kuitenkin.

Harmi, etten nykyisin saa lähikuvia kunnolla onnistumaan, sillä tällä pienellä pläntillä oli monenlaista sammalta; pitkää ja pätkää. Mutta niin sileää kuin paraskin sametti.

 Talon toisen pään seinustalla on kasvanut tämä villiviini vuosikausia. Minusta se ei ole sen enempää imukärhivilliviini kuin tavallinen villiviinikään. Tai sitten se on kumpaisenkin sekoitus. Juuri paria metriä korkeammaksi se ei ole koskaan kasvanut, mutta tekee loppukesästä näitä marjoja, jotka vielä muuttuvat luumunvärisiksi. Linnut niitä käyvät napsimassa, mutta eivät yhtä ahkerasti kuin esimerkiksi aronioita tai pihlajanmarjoja. Tänään mietin, pitäisikö köynnös ensi kesänä siirtää johonkin toiseen paikkaan ja mikä voisi olla sille suotuisa sijoituspaikka?
  

Olen ihastunut erilaisiin pergolarakennelmiin. En välttämättä kaipaa paikkaa, johon voisin itse mennä istumaan vaan lähinnä pergolatyyliin rakennettua puista tukea, johon voisi kerätä joitakin kauniita tai muuten mielenkiintoisia köynnöksiä. 

Haa, nyt juuri välähti mieleeni, millaista pergolasysteemiä voisin ajatella. Se kävisi erinomaisesti alapihallemme. Hyöty olisi moninainen, sillä siten voisin taas pienentää nurmikon määrää eli vähentää sammalta. Ja toisaalta voisin taas istuttaa hiukan erilaisia kasveja. Mieleeni tullut ajatus täytyy kyllä heti kirjata johonkin, jotta sen voisi ensi kesänä toteuttaa. Jollen kirjaa, se kyllä katoaa sinne omituiseen paikkaan, johon tuppaavat menemään kaikki yllättäen unohtuvat ideat.

 

Hopeatäpläpeippiä ( Lamium maculatum) ostin vuosi sitten syksyllä Honkkarin alennusmyynnistä. Se oli aika surkean näköinen, mutta tuumasin sen kenties virkistyvän maahan päästyään. Ja niin myös totisesti kävi. Yhdestä ainoasta pienestä taimesta olen jo tämän kesän aikana ehtinyt monistaa useaan paikkaan näitä mättäitä, jotka tuntuvat leviävän varsin tehokkaasti. Ennen en oikein välittänyt tällaisista kasveista, joiden lehdissä on näin paljon vaaleaa. Minusta tuntui, että sellaiset näyttävät jotenkin valjuilta. Onneksi aatokseni ovat muuttuneet, sillä tämä hopeatäpläpeippi tuntuu olevan varsin mainio kasvi ja olen siihen kovasti tykästynyt. Se kukki hienosti kesällä, mutta näyttää kukkivan uudelleen näin syksylläkin. Tai sitten se kukkii kaiken aikaa, mutta ei ole saanut pihallani rauhaa, kun olen sitä kaiken aikaa siirtämässä ja jakamassa uusiin paikkoihin.

No, kasvioppaan mukaan hopeatäpläpeippi kukkii kesä-elokuussa ja on nopeasti leviävä maanpeitekasvi. Lisätään jakamalla. Eli arvioni osui oikeaan kukkimisen suhteen ja sen muun suhteen olen vain toiminut vaistonvaraisesti nappiin.

Syksyn lapiohommat taitaa olla vähäksi aikaa osaltani tauolla, sillä sain kutsun pieneen käsioperaatioon. Oikeaa kättäni vaivanneelle rannepinteelle näytetään tiistaina puukkoa eli hermo vapautetaan pinteestä. Sitten pitäisi loppua särky, pistely ja puutuminen. Leikkaus ei ole suuri, mutta arvatenkin käsi on jonkun aikaa kipeä. Tuskin sillä nyt ainakaan lapiota saa ruveta heiluttamaan. Toivottavasti käsi toipuu nopeasti ja pääsen sentään haravoimaan syyslehtiä, joita onkin leijaillut maahan jo runsain mitoin. Ja olisihan sitä ollut monta muutakin urakkaa ennen talvea, mutta ainakin vähän aikaa saa hyvällä omalla tunnolla syventyä lukemisen maailmaan.

Eilen paistoi, tänään sataa

Ajoin nurmikonleikkuu-urakan päätteeksi koivun pudottamat syyslehdet silpuksi.

Tänään ei sitten mennä puutarhaan, sillä vettä tulee kovaa, kovempaa ja kaatamalla. Onneksi eilen oli upea, aurinkoinen syyspäivä. Ukkokulta sai vihdoin ruohonleikkurin kuntoon. Syynä lakkoiluun oli etanolia sisältävä bensa. Nyt vehkeeseen on vaihdettu tulppa, teroitettu terä ja se käy pienkonebensalla, joka on hurjan kallista. Mutta kone leikkaa nurmea kuin unelma. Tosin nurmikko oli kasvanut parissa viikossa järkyttävän pitkäksi. Käytännössä jouduin leikkaamaan jokaisen kohdan kahdesti saadakseni jäljestä siistiä. Lisäksi alapihan koivu on pudottanut lehtiään niin paljon, että oli oma projektinsa ajella leikkurilla ne silpuksi. Vielä en aio ryhtyä haravoimaan.

Kivien takana kesän ruukussa asustanut Timanttituija, joka on saanut tehtäväkseen kasvaa joulukuuseksi. Kiviröykkiö ei suinkaan ole niin mahtava kuin kuvassa näyttää. Kuvakulma valehtelee.

Leikkasin myös talon seinustalla kasvavaa villiviiniä, sillä se pimentää sisätiloja ikkunan eteen ryöpytessään. Olen kyllä sitonut versoja, mutta hetken päästä uusia on taas kasvanut ikkunoiden eteen. Lisäksi ukkokulta asensi uuden liiketunnistimella varustetun lampun keväällä rikkoutuneen tilalle. Lampun edestä oli villiviini karsittava, jotta lamppu syttyisi. On tietenkin tyhmää pitää isoksi kasvavaa kasvia, jota joutuu jatkuvasti leikkaamaan. Aikanaan meillä ei ollut terassia ja silloin villiviini istutettiin niihin olosuhteisiin sopivaksi. Terassin rakentamisen myötä kasvi jäi omaan soppeensa, enkä sitä ole ajatellut poiskaan kaivaa. Riivin pitkistä oksista lehdet pois ja nyt nuo rangat odottavat pihamaalla, josko askartelisin niistä jotain. Vaikkapa kranssin oveen.

Näistä villiviinin varsista ajattelin väsätä vaikkapa kranssin.

Yllättäen kurkkupehkosta löytyi ämpärillinen kurkkuja; osa minikokoisia ja yksi jo liiankin suureksi kasvanut. Sato olisi varmaan ollut parempi, jos siemenet olisi esikasvatettu. Nyt ne laitettiin maahan kesäkuun alussa. Vaan mukava on saada satoa. Etenkin, kun sitä ei laisinkaan odotettu. Vielä maassa ovat sipulit ja punajuuret. Ukkokulta on odottanut, että kasvimaa hiukan kuivuisi näiden kaatosateiden jälkeen. Myös kurpitsa kasvattaa edelleen liaanejaan, mutta se tuskin ehtii saada vauvakokoisia hedelmiään yhtään isommiksi. Edelleen kasvimaalla on kypsymässä lyhtykoisot, joista osassa on jo muutama oranssi lyhty, osa vielä ihan vihreänä. Mahtaisivatko ne värittyä sisälle poimittuina?

Sateet ovat kurittaneet kesäkukkia kovasti ja aioinkin heittää pois työhuoneen ikkunalla olleet petuniat. Niissä oli kuitenkin vielä melkoisesti hyviäkin kukkia, joten jätin laatikon terassille toistaiseksi ilahduttamaan mieltä. Laitoin alkukesästä keittiön ikkunalle murattia ja guinean liisaa. Liisat ovat kukkineet hyvin niukasti, mutta niissä on kerrassaan upea lehdistö. Tanakat ja tuuheat. Yhden yksilön laitoin talon aurinkoisemmalle puolelle, eikä sekään ole mitenkään ahkera ollut tuon kukinnans suhteen. Lannoitusta ovat saaneet siinä, kuin muutkin kesäkukkani. Ehkä en enää ensi vuonna niitä osta, oli lehdet sitten miten hienoja tahansa. Muistaisinkohan ensi keväänä jokavuotisen aikomukseni kokeilla uusia kesäkukkia. Aina päädyn samoihin petunioihin, ahkeraliisoihin ja pelargonioihin.

Guinean liisa puski pari kukkaa syyssateiden kunniaksi.

Tälle viikolle on luvattu huonoja säitä, joten varmaankin puutarhahommat jäävät vähemmälle. Enhän minä tietysti sokerista ole, joten sateisellakin ilmalla toki ulkona voin olla. Mukavampi kuitenkin hyvällä säällä. Silloin puuhastelee mielellään raittiissa ilmassa. Työstä tulee hyötyliikuntaa ja mielikin siinä sivussa virkistyy.

Äkkiä pihalle

Syyshortensia on saanut kauniin värin kukinnoilleen. Niitä kelpaa aina ohikulkiessaan ihastella.

Sadetta on piisannut tällekin päivälle. Tuossa iltapäivällä kolmen aikaan tuli selkeästi kuivempi jakso ja minä laitoin äkkiä saappaat jalkaan ja kiiruhdin pihalle. Istutin kesän ruukuissa olleet timanttituijat maahan kasvamaan. Josko niistä kasvaisi sellaiset joulukuuset, joihin voisi ajatella laittavansa valot - sitten hamassa tulevaisuudessa. Kaivoin entisen vesialtaan paikalta isot kivet pois ja samalla myös jonkin verran tarha-alpia. Paikalla on jo ennestään hiukan pitkäraajaiseksi venähtänyt vuorimänty ja lukuisia erilaisia perennoja. Penkkiä hallitsee iso kotikoivu. Lisäksi maa on lähinnä täytteeksi rakennusaikana tuotua hiekkaa. Istutuskuoppia kaivaessani löytyi yllättävän pitkälle myös multaa, jota olen paikalle tuonut niin multana kuin kompostinakin. Timanttituijat siis  löysivät uuden kotinsa. Tarkoitus oli jatkaa puutarhassa puuhaamista, mutta taivas tummeni uhkaavasti ja niinhän se taas repesi. Ehdin siirtää työvälineet suojaan, kun vettä tuli jälleen kaatamalla. Ehkä taas jonain päivänä saan työnnettyä lapion maahan...

Hiljaiseloa

Sateet ja moninaiset kiireet ovat pitäneet minut poissa pihamaalta ja puutarhahommista. Se vähä, mitä olen saanut aikaan, on jäänyt kuvaamatta ja kommentoimatta. Ruohonleikkuri sanoi irti sopimuksensa viime viikolla aikoessani leikata pitkäksi venähtäneen nurmikon. Ukkokulta on purkanut vehkeen osiin kerran jos toisenkin löytämättä vikaa. Näyttää vahvasti siltä, että uusi etanolibensa saa pienkoneet yskimään ja köhimään. Koneen bensasäiliö on tyhjennetty ja sinne on lisätty pienkonebensaa, joka on varsin tyyristä. Netistä löytyneen ohjeen mukaisesti kone saa seistä vuorokauden ja sitten koitetaan taas starttaamista. Jos sekään ei auta, alkaa keinot olla vähissä. Harmittaa tämä tällainen hajoavien laitteiden ruuhka. Kaikki vehkeet tuntuvat kertakäyttöisiltä, eikä niitä oikein millään tahdo saada korjattua. Lyhyen ajan sisällä korjattavaksi ovat joutuneet auton lisäksi veneen moottori, pölynimuri, ruohonleikkuri ja kahvinkeittimen ostin kokonaan uuden. Lopulta myös sisäkäyttöön tarkoitettu pölynimuri sai lähtötuomion ja hankin senkin tilalle uuden. Ukkokullan kaikki aika menee erilaisten sähkövempaiden vikojen tunnistamiseen ja korjaamiseen. Aivan kuin mitään muuta tekemistä ei ihmisellä olisi. Raivostuttavaa!

Parin päivän tauko pihalla kulkemisessa aiheutti sen, että liso osa vielä keräämättä olevista kriikunoista on pudonnut puista ja joutunut mm. muurahaisten aamiaispöydälle. Vaikka kurpitsasato jää tänä vuonna unelmaksi, ilahduttaa sen kukat ja koko kurpitsan rehevä kasvu. Pienet on ilot meikäläisellä, mutta kurpitsan hauskat kiehkurat ja yritys valloittaa nurmikko, on niin voimallista, ettei sitä voi olla ihailematta. Mieleen nousee satu Jaakosta ja pavunvarresta. Kenties meidän kurpitsamme valtaa koko pihamme ja työntyy naapureidenkin puolelle...

Tunnen hyvin huonosti sienä. Vuosia, vuosia sitten tunsin sentään joitakin hyviä ruokasieniä, kun niitä tuli metsästä syksyisin poimittua. Nykyihminen saa kaiken tarvitsemansa kaupan hyllystä tietämättä laisinkaan, miten ja missä se on kasvanut. Luin kerran lehdestä jutun, ettei tämän päivän ihminen kykenisi tulemaan toimeen ns. villissä luonnossa, sillä hän ei osaisi suunnistaa, ei tuntisi syötäväksi kelpaavia kasveja eikä pärjäisi muutenkaan kesyssäkään ympäristössä. Näin varmaan on. Koen itsekin olevani melko vieraantunut luonnosta, vaikka sentään asustan maan päällä ja touhuan aktiivisesti oman puutarhani puitteissa. Harvoin tulee kuitenkaan mentyä mihinkään isompaan metsään, retkeiltyä tuntemattomilla seuduilla tai edes haettua kesän ja syksyn satoa tutuistakaan metsistä. Valitettavasti kuulun joukkoon, joka olisi aika avuton ilman mukavuuksia ja nykyajan vempaimia.

Pihapiirin vieressä olevasta kunnan puistoalueeksi lukeutuvasta pienenpienestä metsäkaistaleesta sentään löytyi joitakin sieniä kuvattavaksi. Ensimmäinen lienee jonkinlainen kantosieni, toinen kärpässieni ja kolmaskin vielä selviää. 
Useimmiten puistometsässä/metsäpuistossa tulee käveltyä kissan kanssa. Se kun tykkää tutkia ja haistella jokaisen ruohon ja kivenmurikan. Kaiketi metsässä kulkee myös naapuriston kissoja, joiden reittejä Juuso tutkailee. 

Kun Juuso käyttää aikaa ruohonjuuritasolla nuohotessa, ehtii itse tarkkailla ympäristöä vähän ylempää. Puut ovat tuolla alueella kasvaneet korkeiksi ja liian tiheään. Tämä on johtanut siihen, että monet haavat ja lepät kuolevat pystyyn. Niitä on alkanut talven myrskyissä romahdella kumolleen. Jotkut saattavat katketa osina ja niistä tulee alas isojakin oksia tuulisina päivinä. Metsän pohja on kulunut runsaasta käytöstä. Ja alue risteilee polkuja sinne tänne. Tuon metsän kautta oikaistaan parin tien välillä, ulkoilutetaan koiria ja lapsia. 

Isommat lapset rakentavat majojaan ja syyspimeiden tultua leikkivät taskulamppujen kanssa piilosta. Tuossa metsässä ovat leikkineet niin meidän kuin monien naapureidenkin lapset. Valitettavasti joka kerran metsässä käydessäni tuon sieltä tullessani luontoon heitettyjä roskia: muovikasseja, karkkipapereita, tyhjiä oluttölkkejä ja rikottua lasia. Sääli, etteivät ihmiset osaa laisinkaan kunnioittaa yhteistä ympäristöä. Suojeltuna siitä olisi iloa monille ja pitkään.

Näin syksyllä monenmoiset hämähäkit hakeutuvat sisätiloihin. Imuroidessa niitä löytyy kiipeilemästä seinillä ja nurkissa. Ja erityisesti syksy tuo pitkäjalkaiset lukit talon ulkoseinille kuin myös sisätiloihin. Kaiketi ne tulevat avoimista ikkunoista ja ovista.

Juusoa tylsistyttää kovasti sateet ja märkyys. Se nautti kesän lämmöstä ja köllötti pitkiä aikoja heinikossa myyriä ja hiiriä metsästellen. Kissa taitaa olla niin mukavuudenhaluinen, että tahtoisi vain kipaista pikaisesti ulkovessassaan ja tassutella sitten välittömästi takaisin sisälle. Jotta se ei kuitenkaan nukkuisi koko päivää sisälle ja vaatisi sitten iltapimeällä ulkoilemaan, pyrimme pitämään sitä ulkona, halusi tai ei. Tässä päivänä eräänä se ilmiselvästi oli totaalisen kyllästynyt ulkoilemiseen ja yritti pilkkiä istualleen.

Kuvittelisin, että juuri tällainen on sitä paljon puhuttua koiran unta. Ollaan puoliunessa, mutta välittömästi virkeitä ja valmiina toimintaan. Mikä lie Juusoa kiinnostanut, kun se valpastui ainakin hetkeksi ja ryhtyi tuijottamaan minun tekemisiäni. Egyptiläiset ovat faaraoiden aikaan tarkkailleet kissojaan intensiivisesti. Sen huomaa verratessa oikean kissan asentoja ja pyramideista löydettyjä piirroksia ja kissapatsaita. Etutassut siististi vierekkäin ja häntä nätisti vierelle kierrettynä.

Lobelia vetelee viimeisiään tältä kesältä. Otin siitä muutaman lähikuvan ja huomasin kukan mielenkiintoisen muodon. Muistuttaa orkidean kukintoa. Lobeliassa kukat ovat kovin pieniä, mutta sentään niitä on lukuisia vieri vieressä, jolloin se muodostaa pitsi-mäisen pilven. Päivänä eräänä kasasin kuivumassa olleita varjoliljan siemenkotia. Nyt minulla on sadoittain siemeniä, joista tuskin kaikkia kannattaa laittaa keväällä purkki-multaan. Tuskin kaikki edes itäisivät, joten käyn osan ripottelemassa vaikka alapihan tuuleen.

Päiväreissu Tallinnaan on mukava mahdollisuus, jota olen käyttänyt useasti. Parissa tunnissa pääsee keskiaikaiseen eurooppalaiseen kaupunkiin. Ei yöpymistä ahtaassa hytissä ja pörräämistä meluisissa tanssiravintoloissa. Eikä välttämättä edes suuria rahallisia investointeja, sillä Tallinnaan pääsee kukkaroystävällisesti pienituloinenkin. Eilen tuli taas tehtyä tällainen virkistysreissu hyvässä seurassa. Oli hauskaa ja rentouttavaa. Ostin hupparin ja söin taivaallisen ihanan kakkupalan kahvin kera. Tuo kakkupala maksoi kahvilassa peräti 80 centtiä. Sillä hinnalla ei Suomen kamaralla voi edes unelmoida kahvilan kakkupalasta. Vaikka Tallinnan hinnat ovatkin euron ja turistien myötä kovasti kohonneet, on siellä edelleen edullista käyttää palveluja; syödä, juoda, käydä parturissa tai kampaajalla. Onneksi myös viihtyisiä kahviloita edullisine hintoineen on yhä olemassa. Monet pikaruokaketjut ovat kyllä Viroonkin rantautuneet, mutta eivät ole tappaneet paikallisia yrittäjiä. Toivotaan, ettei niin tapahdu vastaisuudessakaan. Tallinna tarjoaa monia mahdollisuuksia; kulttuuria, historiaa, mielenkiintoista nähtävää, kylpylöitä ja päiväreissulaisille vaikkapa edullista kakkukahvittelua vanhojen holvien katveessa. Rehellisyyden nimissä täytyy myös mainita se tavallisin matkasyy eli viinan hamstraus. Surkeimmat tapaukset tankkaavat viinaa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja pilaavat monien asiallisten matkailijoiden maineen. En kiellä laisinkaan, ettenkö itsekin toisi matkoiltani tuliaispulloja. Onhan se Virossa melkoisesti halvempaa ja hyvä viini oikeassa tilanteessa maistuu minullekin. Ehkä minua itseäni viehättää kuitenkin tuo mahdollisuus matkustaa nopeasti ja edullisesti ulkomaille, toiseen kulttuuriin. Vähäisenkin vapaa-ajan puitteissa. Päiväksi kakkukahville Eurooppaan ja illaksi takaisin kotiin.