Pakastemarjapäivä

Aronia

Sää vaihtelee voimakkaasti. Yhtenä päivänä sataa vettä räntää lunta. Seuraavana lunta ja kolmantena päivänä silkkaa vettä vaakasuorassa. Mahtuu siihen väliin sentään yksi auringon kultaama pakkaspäivä, jolloin puutarhan hangella kimaltelee satoja timantteja. Tällainen päivä oli lauantaina. Kameran kanssa kierrellessäni annoin päivälle nimen Pakastemarjapäivä.

Koristeomena Musta Rudolf

Pakkanen oli "sokeroinut" puiden ja pensaiden marjat silmin syötäviksi herkuiksi. Siellä täällä sädehti jokunen timanttikin. Koristeomenoissa on joka vuosi hedelmiä pitkälle kevääseen.

Tuurenpihlaja

Tänä vuonna tuurenpihlajissa - kuten pihlajissa yleensäkin - on myös runsaasti marjoja. Olen kuullut sanonnan, että luonto huolehtii omistaan eli pihlajanmarjat ovat erityisesti lintuja varten. Nyt syötävää näyttää olevan niin paljon, etteivät linnut ole ehtineet verottamaan paljoakaan aronioita tai pihlajia.

Villiviini

Terassin kupeessa kasvava villiviini on pihassani ainoa villiviini, joka tekee vuosittain edes muutaman marjan. Tänä vuonna mustikan kokoisia marjoja on paljon. Vaikka osa niistä on jo varissut maahan tai tulleet pikkulintujen syömiksi.

Mustilanhortensia

Useimmat kasvit ovat jo luopuneet lehdistään ja kukistaan. Hortensioissa ruskettuneet terälehdet ovat edelleen tiukasti kiinni. Eipä kovin usein tule ajatelleeksi, että kasveilla voi olla myös talvella esteettinen arvonsa. Havuilla ja muilla ikivihreillä tottakai. Mutta hortensioissa pidän paljon nimenomaan niiden kukkien koristeellisuudesta. Etenkin niiden yksityiskohtia läheltä katsottuna. Niissä on jotain keijukaismaista, satumaista, perhosmaista. Kevyttä herkkyyttä.

Jänöjussien valtatie

Kovin paljon ei omassa pihassa kasvien ihmeitä talvisena päivänä riitä. Silloin on suunnattava katse maahan. Jäniksiä kulkee varmasti pihallakin läpi vuoden. Lumisena aikana sen näkee konkreettisesti. Joihinkin paikkoihin syntyy suorastaan valtatie jänisten loikkiessa tuttuja polkujaan. 

Löysin noiden tassunpainamien läheltä myös sorkkien painaumia. Peura oli kaiketi aikonut soittaa ovikelloa, mutta ei ollutkaan uskaltautunut nousemaan paria porrasta ulko-ovelle. Niinpä se oli jatkanut matkaa makkarien ikkunoiden alta käytävää pitkin ja loikannut puiston puolelle. Tervemenoa vaan - eikä takas tulemista!

Naapuruston kolme kissaa kiertävät säännöllisesti meidän talon. Näistä tassunjäljistä ei voi päätellä, menikö tästä puutarhatiikerimme Mamis vai valkeakauluksinen mustaturkki Golf. Pienikokoinen Golfin äiti Tamiko ei käy joka päivä.

Kun olen tutkinut maahan painuneita jälkiä riittävästi, nostan katseeni ylös. Pilvissä riittää ihmettelemistä. Auringonnousu aamulla ja lasku illalla saavat usein liikettä niveliini, kun pitää käydä kameran kanssa kuikuilemassa sopivia kuvauskulmia. Toisinaan olen niin laiska, etten jaksa pukea päälleni ja mennä pihamaalle kuvaamaan. Ikkunasta tähtäillen ei kovin hyviä kuvia tule. Esteenä on pylväitä, rännejä, ikkunankarmeja ja milloin mitäkin. Onpahan silti tullut ikuistettua palavan punaisena hohtavat männynrungot tai hennot helmiäispilvet.

Nämä kuvat ovat muisto vain - toistaiseksi. Juuri nyt tuuli ujeltaa nurkissa ja sade vihmoo ikkunoita. Illan pimeydessä puut ojentavat tummina oksiaan kohti valjuja katuvaloja. Ehdinpä kuitenkin tallentaa pakastemarjapäivän kauneuden. Kunnes seuraava sellainen saapuu.

Marraskuu lähenee loppuaan. Pian aloitamme joulukuun...

Kuka kulki?

Taas on saatu uutta lunta. Ei se nyt ihan vanhan surmastakaan käy, sillä pakkasta on ollut sen verran, ettei mikään sula. Ei vanha eikä uusi. 
 
Tuoreessa lumessa näkyy hyvin pihalla kulkeneiden eläinten jäljet. Naapurin kissa tekee säännöllisesti kierroksen meidän pihassa. Se jahtaa aktiivisesti pikkulintuja, mistä en pidä. Mutta se jahtaa hyvin myös hiiriä ja myyriä, mikä taasen sopii minulle hyvin. 

Mustarastas tepasteli tästä pihan poikki

Mustarastaat ovat jokapäiväisiä vieraita siemenautomaateilla. Tai pikemminkin niiden alla, sillä ahkerasta harjoittelusta huolimatta mustarastaat eivät pysty takertumaan siemenautomaattien reunoihin tai talipallotelineiden metalliruudukoihin. Ilmeisesti ovat kuitenkin tehneet yya-sopimuksen muiden lintujen kanssa. Varsinkin tiaiset räpistelevät syödessään melkoisesti siemeniä ympäriinsä ja niitä sitten mustarastaat pomppivat napostelemassa.

Oravalla on varpaat harollaan.

Kotimaan marakatit eli oravat loikkivat automaatilta toiselle. Toisinaan ne ylittävät talon keittiön ikkunan edustalla olevalta siemenautomaatilta vieressä kasvavaa tuijaa pitkin katolle kiiveten. Kaksi oravaa on viime aikoina melkein jokapäiväinen näky siemenautomaatilla.

Oravan jälkiä nämäkin

Yhtenä päivänä kuului keittiöön saakka takkahuoneesta kova kolaus. Keltasirkku oli lentänyt ikkunaa päin ja kyyhötti ikkunan edessä olevassa keinussa. Annoin linnun olla, sillä toisinaan ne tokenevat pienen levähdyksen jälkeen. Tämä lintu taisi saada kunnon tällin ja hautajaiset on nyt edessä. Ressukka oli tainnut eksyä reitiltään lumipyryssä.

Moni on jo postannut huonekasvien mullanvaihdosta. Minä en ole päässyt aikomusta edemmäs. Keltainen kliivia on minua aikaansaavempi ja tunkee lehtiensä välistä aukenevia nuppuja. Edellisellä kerralla se kasvatti pitkän varren, jonka päähän kukat aukesivat. Nyt on näköjään niin kiire, että on jättänyt yhden vaiheen kokonaan väliin.

Olen saanut itämättömistä kelloköynnöksistä jonkin sortin päähänpinttymän. Ostin turvenappeja kokeillakseni, saisinko kelloköynnöksen niissä itämään. Kuvassa turvenapit ovat vasta imeneeet itsensä vedestä pulleiksi. Kelloköynnöksen siemenet ovat likoamassa ja pääsevät kohta kokeilemaan itämisen makua nappeihin. Lupaan, että tämän jälkeen en tänä keväänä enää enempää kelloköynnöksiä idätä. Riittäköön ne neljä itänyttä. Alkaa pian aikakin loppua.

Näissä jorinoissa alkaa jo olla "tikusta-asiaa" -maku. Kovasti näpeissä polttelee päästä pihatöihin ja kevään tuoksuja aistimaan. Vaan turha on elämää kiirehtiä. Lumen sulamista odotellessa voi vaikka uppoutua unelmoimaan.

Minne puput kadonneet?

Mennyt helmikuu tarjosi erinomaisia mahdollisuuksia eläinten jälkien tutkimiseen. Pakkanen ja sateettomuus ovat taanneet, että jäljet ovat olleet helposti nähtävissä. Lintujen ruokintapaikkojen alla ja läheisyydessä jälkiä alkaa olla niin paljon, ettei niistä ota tolkkua.

Tunnen huonosti erilaisia eläinten jälkiä. Jänisten jäljet ovat sentään tuttuja. Jänisten vakioreitit ovat aina kulkeneet tonttimme halki, ristiinrastiin. Viereisessä metsikössä jäniksillä on ollut tiukkaan tallatut polut, joita olemme kutsuneet pupujen moottoriteiksi. Vielä syksyllä näin useinkin isokokoisen rusakon loikkivan remppa-alueen halki kohti meidän kotitietä ja sieltä sitten naapurin pihan kautta takana olevaan isoon metsään. 

Viime aikoina jänisten jälkiä on ollut tavattoman vähän. Varmasti alapihan aitaaminen vaikutti jänisten kulkureitteihin, mutta ei se estä meidän pihamaalle pääsyä jäniksiltä. Yksi kaveri olikin viimein keksinyt tontin kulmauksen aukkopaikan ja kierrellyt puutarhassa tutkimassa. Se oli poistunut tuloreittiä, vaikka rinteen kautta se olisi helposti päässyt yläpihalle ja sieltä minne tahansa.

Kaadetun metsikön alueella ei nyt ole jänisten moottoritietä. Ei edes kyläpolkua. Joitakin jäniksenjälkiä ympäristöstä toki löytyy, mutta entisen kaltainen massavaellus tuntuu kadonneen tyystin. Ihan tässä tulee ikävä sitäkin rusakkoa, jonka miltei joka aamu näki vaeltavan kohti metsää. 

Uudenvuodenpäivänä löysin puoliksi kalutun jäniksen talomme päädystä. Silloin moni arveli ketun olleen asialla. Sittemmin mm. naapuri kertoi nähneensä ketun liikkuvan heidän pihallaan. Olisiko kettu karkoittanut jänikset muualle?

Joku veitikka on kokenut kotikiven esteeksi reitilleen ja loikkinut sen yli. Tahi tykännyt, että kiven päältä on hauska tähyillä vähän kauemmaksi. Kiven päällä oli rampattu sen verran tehokkaasti, etten jäljistä ymmärtänyt sitäkään vähää. Saattaapi olla orava tai kenties usein pihapiirissä temmeltävät harakat. Tiedä häntä. Kiva kuitenkin pienessä päässään kehitellä tarinoita muutamia jälkiä katsomalla. Eivät käy päivät yksitoikkoisiksi.