Punatulkku ja palokärki kylässä

Koko talven olen saanut ihailla muiden blogeissa toinen toistaan hienompia kuvia erilaisista pihapiiriin pyrähtäneistä linnuista. Joitakin niistä olen nähnyt myös omassa pihassani, mutta ei punatulkkua ja sitä olen kovasti kaivannut. Pari päivää sitten Ukkokulta kertoi sisään tullessaan nähneensä punatulkku-uroksen lintulaudalla. Harmittelin asiaa, mutta sitten sen unohdin. Perjantaina olimme taas siivoamassa pihasta kaadetun koivun oksia ja pöllejä sivummalle. Sain vihdoin oman osuuteni hoidettua ja hain sisältä kameran ottaakseni kuvia päivän saavutuksista. Aikani kameran kanssa räpsittyäni käännyin lähteäkseni sisälle ja näin talon kivijalan edessä punaisen läiskän. Siinä se punatulkku-uros könötti angervon oksalla ja napsi jotain lumihangesta. Yritin huhuilla Ukkokultaa ihastelemaan lintua kanssani, mutta ei hän kuullut moottorisahan pärinältä, enkä juurikaan uskaltanut tehdä äkkinäisiä liikkeitä, jotten pelottaisi lintua pois.

Kamerassani ei ole mahdollisuutta zoomata kovinkaan lähelle ja lintu näkyi etsimessä aika pienenä pilkkuna. Päätin vähitellen hiipiä lähemmäksi ja yllätyksekseni punatulkku ei ollut milläänsäkään, vaikka pääsin lähes metrin päähän linnusta. Siinä se tapitti minua mustilla silmillään ja ja välillä ravisteli siipiään. Oli se vaan niin pehmoisen näköinen, eikä oikeastaan lainkaan kirkkaan punainen, kuten kaukaa katsottuna saattaisi luulla. Sulkien ja höyhenten väri vaihteli enemmänkin oranssin eri sävyissä. Koska lintu pysyi pitkään samassa asennossa, sain siitä räpsittyä useamman lähestulkoon samanlaisen kuvan. Millään en olisi malttanut jättää lintua angervon oksalle istumaan, mutta olin hikoillut ja muutenkin kastunut puutöissä ja nyt kuuden asteen pakkanen alkoi jähmettää kosteita vaatteita ja saappaita. Pelkäsin aivastavani ja siten pelottavani linnun pois, joten lähdin sisälle vaatteiden vaihtoon ja tarkastelemaan, miten kuvani olivat onnistuneet. 

Kovin kauaa en ehtinyt sisällä olla, kun perässäni tullut Ukkokulta kehotti ikkunasta katsomaan metsikön laidassa lahoa leppää nakuttavaa palokärkeä. Oheisen kuvan nappasin ikkunan läpi ja siitä sitten kiireesti kengät jalkaan ja pihamaalle kuvaamaan. Valitettavasti palokärki oli eri mieltä mallina olemisesta ja pyrähti metsikön toiselle puolelle. Vaan olinpa iloinen sen nähtyäni, eikä minua pahemmin häirinnyt, vaikka kuva ei olekaan kovin kummoinen.

Ymmärrän hyvin lintubongareita. Heitä, jotka matkustavat vaikka maan äärestä toiseen nähdäkseen jonkun harvinaisen linnun. Punatulkkuja ja palokärkiä ei voi sanoa harvinaisiksi, mutta itselläni punatulkun näkemisestä on vuosikausia ja palokärjestä taatusti vielä enemmän. Käpytikkoja pihassamme on vieraillut useinkin ja ilolla niiden touhuja seurailen. Palokärki sen sijaan on harvinaisempi vieras ja melkoisen paljon suurempi kooltaan. Sen nokkakin näytti varsin pitkältä. Meidän piti romauttaa tuo pystyyn lahonnut leppä vielä tämän talven aikana, mutta luulenpa, että se saa siinä vielä seisoa. Jos se lähtee itsekseen kaatumaan, siitä ei ole vahinkoa kenellekään. Tuossa metsikön laidassakaan siitä ei ole muuta kuin kenties muodollista kauneushaittaa. Jos se jotakuta häiritsee, antaa häiritä. Suotakoon linnuille kaikki mahdollinen ilo niin kauan, kun puu tuossa pysyy

Tässä kuvassa ei vielä suinkaan ole kaikki kaadetun koivun oksat, mutta kasa on mahtava. Taisin edellisissä postauksissa mainita, että nyt on haketettavaa vähäksi aikaa. On toki sitäkin, mutta joidenkin kommenteista tajusin, että tuossahan on aivan ilmaista risuaskartelumateriaalia. On se hyvä, että muut ihmiset näkevät mielenkiintoisia mahdollisuuksia sielläkin, missä itse ei tajua muuta kuin arkisen työmaan. Kaivelenpa vielä tämän päivän päätteeksi työkalupakistani rautalankaa ja pihdit muistuttaakseni itseäni siitä, mitä mukavaa voin tuosta risukasasta tulevina päivinä aikaansaada.

Tämän tapahtumarikkaan päivän päätteeksi toivotan kaikille mukavaa alkavaa viikkoa!

 

 

Kumman kaa puutarhassa -haaste Konnadonnalta

Sain Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogista Kumman kaa puutarhassa -haasteen ja tässä minun vastaukseni.
   

Savimaa vai hiekkamaa?  

• Hiekkamaasta on kokemusta ja sen kanssa olen oppinut pärjäämään, joten jätän savimaan tällä kertaa muille opinkappaleeksi.

 

Varjoisa vai paahteinen piha?

• Paahteeseen on ehkä helpompi järjestää varjoa kuin varjoon paahdetta tai edes aurinkoa. Siis paahteinen piha.

Lapio vai sakset?  

• Tarpeen mukaan sekä lapio että sakset. Kumpaakin tulee keväästä syksyyn ahkerasti käytettyä. Yhdestä pistolapiosta olen saanut varren taipumaan ja lopulta katkeamaan. Silloin päätin, että halpistavaraa ei kannata ostaa, mutta silti olen tämän päätökseni jokusen kertaa unohtanut.

Taimikasvatus vai valmiit taimet?  

• Aiemmin valmiit taimet, mutta parin viime vuoden aikana olen enenevässä määrin innostunut taimikasvatuksesta. Aika noviisi siinä vielä olen, mutta pienin askelin eteenpäin. On se vaan kiva, kun aina on mahdollisuus oppia jotain uutta, josta on sekä iloa että hyötyä.

Puut vai pensaat?  

• Kyllä puitakin olla pitää, mutta ehkä pienellä pihalla enemmän kuitenkin pensaita. Hedelmäpuut kuuluvat puutarhaan, jos vain suinkin niille tilaa löytyy, samoin syreenit ja pikkupuitakin lienee monia erinomaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä intohimonani on hankkia lisää erilaisia ruusupensaita. Kokemukseni mukaan ne ovat helppoja ja kauniita.

Yksivuotiset kukat vai perennat?  

• Otanpa molemmat. Yksivuotisia käytän lähinnä ruukkuistutuksissa ja amppeleissa. Joskus hankin keväällä perennoja tai muita monivuotisia kasveja ruukkuihin ja siirrän ne sitten syksyllä maahan. Näin saan kesäilosta jatkoa tuleville vuosille.

Uutuudet vai perinnekasvit? 

• Perinnekasveista on hyvä rakentaa runko puutarhaan ja sitten kokemuksen karttuessa voi laajentaa uutuuksien kokeilemiseen. Ilmaston lämpeneminen on mahdollistanut Suomessakin monia aiemmin liian aroiksi luokiteltujen kasvien käyttämisen.

 

Riippumatto vai kitkeminen? 

• Meillä ei ole oikein paikkaa riippumatolle, vaikka mieluusti sellaiseen kirjan kanssa kesällä kellahtaisin. Kitkeminen on yllättävän rauhoittavaa puuhaa ja ainakin kukkapenkeissä se vähenee vuosi vuodelta kun varsinaiset istutukset saavat voimaa täyttää paikkansa.

Alan Titchmarsh vai Pentti Alanko? 

• Pentti Alangon kirjoja ja pakinoita olen lukenut. Hänellä on hyviä ohjeita ja vinkkejä suomalaiseen ilmastoon ja kasviperinteeseen.

Kirjat vai blogit? 

• Sekä että tarpeen ja tilanteen mukaan. Pöytätietokonettani on melko vaikea raahata sänkyyn iltaseuraksi, mutta kirja mahtuu sinne oikein mukavasti.

Haluaisitko ilmaiseksi Hollantiin vai Englantiin?

• Ensin Englantiin, koska siellä en ole kertaakaan käynyt. Hollannissa olen käynyt pariinkin kertaan, mutta siellä olisi kyllä kiva käydä keväällä katsomassa sipulikukkien paljoutta.

 

 

Laitanpa tämän haasteen eteenpäin Viannalle Puutarhastelua -blogiin ja Scillalle Scillan puutarhassa -blogiin. Nyt on vielä aikaa vastailla kysymyksiin, kun ulkona on lunta ja pakkasta ja sisällä useimmilla vasta kylvötyöt alullaan.

 

Hyötyliikuntaa hangessa

Kallellaan olevan pihakoivun kaatamisesta on ollut jo jonkin aikaa puhetta ja Ukkokulta oli siitä maininnut naapurillekin. Yllättäen torstaina iltapäivällä naapurin keskimmäinen poika oli ajanut vanhempiensa pihaan ja Ukkokullan portilla nähdessään kysynyt, voisiko tulla katsomaan niitä kaadettavia puita. Siinä sitten katsastuksen päätteeksi Ukkokulta oli kysynyt, milloinkas naapurin poika ehtisi puita kaatamaan, johon tämä oli todennut, että kävisikös vaikka heti. Niin sitten moottorisaha laitettiin laulamaan ja pihakoivun lisäksi maahan jymäytettiin myös naapurin aidan vierestä iso pihlaja.

Pihakoivun ydin näytti olevan terve, vaikka pelkäsimme puun lahoavan pystyyn. Siitä on parin viime vuoden kuluessa pudonnut ilman sen kummempia myrskytuuliakin isoja oksia. Aikanaan taloa rakentaessamme jouduimme tuomaan tontilla melkoisesti täyttömaata, jolloin koivun tyvi jäi aika syvälle tuon maa-aineksen sisään. Eräs asiantuntija sanoi, että koivu saattaa kuolla heti tai sitten kasvattaa uusia juuria ylemmäksi. Ilmeisesti se niin teki, sillä 26 vuotta puu on selvinnyt. Selvästi se on kallistunut, mutta suurin syy kaatamiselle lienee koivusta syntyvä mahdoton määrä erilaista roskaa. Ukkokulta on läpeensä kyllästynyt alituiseen katon ja rännien siivoamiseen, enkä minäkään kyllä ihan hirveästi puun menetystä sure. Ympäristössä on runsaasti kaiken sorttisia puita, isoja ja pieniä, koivujakin, joten koivu sai nyt mennä.

Puun kaataminen rakennetulla tontilla ei ole mikään yksinkertainen juttu. Tarkasti nytkin piti miettiä, mihin kaadon suuntaa, ettei tulisi isoja vahinkoja. Jouduin kuitenkin uhraamaan alapihalla kasvaneen tuijan, se oli pienin paha. Jokunen aroniapensaskin vaurioitui ja ehkä myös alapihan ruusupensaat, mutta ne kestävät leikkausta. Omenapuiden varjelemisen laitoin ykköskriteeriksi ja kyllähän taitava puunkaataja osasi hommansa.

Juuson juoksulangalle on nyt mietittävä uusi paikka; ehkä se väliaikaisesti ainakin sidotaan tuonne leikkimökin harjaan kiinni. Juuso on kovasti tykännyt kynsiä koivun runkoa, mutta tuo korkea kanto saa kyllä kesään mennessä mennä. Koivun kasvaessa tuo runko on lähestynyt enemmän ja enemmän terassin reunaa ja kaventanut kulkuväylää. Kottikärryillä on saanut taiteilla pensaiden ja koivunrungon välissä.

Aamulla hain lehden postilaatikosta ja ihmettelin, miten kahden puun kaataminen onkaan saanut pihalle valoisamman ilmeen. Tuo naapurin aidan vieressä oleva pihlaja taisi häiritä enemmän naapuria kuin meitä ja nyt en taida pyykkiä ripustaessani kuulla mustarastaan laulua, sillä se tapasi istua juuri tuon pihlajan latvassa. Toivottavasti linnulle kelpaa naapurin puolella kasvava kuusi, vaikka se ei olekaan ihan yhtä korkea.

Ukkokulta siivosi pihlajan oksat ja rangan sillä välin kun minä kävin ruokakaupassa. Kauppakäynnin jälkeen minä taasen lähdin riipimään koivua alapihan lumihankeen. Ulos mennessäni pakkasta oli vajaa -3 astetta, mutta työskennellessäni huomasin, että vähitellen työn touhussa kastuneet rukkaset alkoivat jäätyä. Pakkanen oli siis kiristynyt. Tunnin ajan luntakin satoi niin paljon, että maailma oli ihan harmaana. Silmälaseissa touhuaminen lumisateessa ei ole niitä hauskimpia puuhia, sillä linssien huurtuessa en välillä nähnyt yhtään mitään.

Lähes kolme tuntia vilahti vikkelästi, mutta vielä jäi runsaasti puutalkoita seuraavillekin päivillä. Sisälle tullessani olin kyllä ihan naatti, sillä oksien katkominen ja pöllien raahaaminen hangessa oli aika rankkaa puuhaa. Saappaissa oli kilo lunta kumpaisessakin ja villasukista saattoi vääntää vettä. Ei muuta kuin suoraan suihkuun ja perjantai-iltaa viettämään.

Naistenpäivää!

Oikein iloista Naistenpäivää 8.3. kaikille ihanille naisille!

Lunta tulvillaan on raikas kevätsää

Yllä oleva ikkunanäkymä on parhaillaan selkäni takana. Kuvassa ei taida ihan näkyä taivaalta taukoamatta satava lumi. Ei mitään jättikokoisia jalkarättejä vaan hienoakin hienompaa pakkaslunta. En nyt yhtään enää lisää lunta viikonlopun myräkän jälkeen olisi kaivannut. Mutta jos sitä pitää sataa, parempi, että sataa nyt eikä sitten maaliskuun lopussa tai hiukan ennen vappua. Onhan ainakin maailma taas lumesta valkeanaan eikä viime viikon tympeän likaiset tienvarret pahemmin pääse herkempääkään silmää häiritsemään. Pikkaisen tietysti mietityttää, mihin kaiken uuden lumen käytäviltä ja portilta työntää, kun tilaa ei ole muuta kuin ylöspäin. Mahtaako maailma sataa lumesta umpeen. Me täällä maan pinnalla kasaamme lunta yhä korkeammalle ja taivaalta sataa uutta niin paljon, että pian pilven lonkareet ovat kiinni noissa kinoksissa. Siinä sitä on taas ihmettelemistä, kun toivoo auringon osaavan jostain rakosesta meitä maan pinnalla asuvia kurkistavan.

Viime viikon "keväthelteissä" sulamissurkeuttaan irvistänyt lumiukko oli eilen muuttunut lähinnä valkoiseen lakanaan pukeutuneeksi haamuksi. Tänään en olekaan ukkoa muistanut katsella, olisiko jo kadonnut uuden lumen pehmoiseen paljouteen. 

Aamulla klo 8.30 meidän mittari näytti -20.4 pakkasastetta ja hyiseltähän se tuntui. Hetken ehti aurinkokin paistaa ennen tätä uuden uutukaista lumisadetta ja pakkanen lauhtui tuonne vajaan kymmenen hujakoille. Kävin järjestelemässä perjantaina vuokraamaani kirppispöytää ja toteamassa, että jokunen tavara oli onneksi löytänyt uuden omistajansa. Aikamoisen mylläkän ostajat pöydälleni olivat viikonvaihteessa saaneet ja siinähän sitten aikaa vierähti kamakasaa siistiessä ja pari uutta hintalappuakin piti kirjoittaa kadonneiden tilalle.

Paljon olen jo siemeniä multaan kätkenyt, mutta vielä olisi kylvettävää. Kaikilla en niin kiirettä pidäkään. Ehtivät taimet vaan turhaan venyä liian pitkiksi ja sitten tuppaan niihin hermostumaan, kun ei niitä liian aikaisin ja hentoisina voi pihallekaan tyrkätä. Pitkästä aikaa on kuitenkin sellainen kiva kutkutus, että tänä vuonna tämä siemennyshomma onnistuisi edellisiä vuosia paremmin. Ainakin olen nyt paneutunut tehtävään intensiivisemmin ja pyrkinyt olemaan huolellinen. En myöskään ole tunkenut saman kasvin siemeniä potteihin ylettömästi, vaan yritän säilyttää malttini ja mieluummin keskittyä kokeilemaan, mikä onnistuu ja mikä kenties ei onnistu. Jätin myös pusseihin talteen muutamia siemeniä myöhempää käyttöä varten.

Viime torstaina leikkasin Kriikunapuita noudattaen saamaani vinkkiä, jossa neuvottiin leikkaamaan luumut ja kirsikat helmikuun loppuun mennessä. Samalla tuli kahlattua omenapuiden alla ja todettua, että jänöjussit olivat ehtineet popsia ainakin Huvituksen alimpia oksia. Huvitus on matalakasvuinen ja leveä, joten sen suojaaminen on aika vaikeaa ja rusakko ylettyy runsaslumisina talvina kevyesti sen alimpiin oksiin. Tallasin lunta omenapuiden ympäriltä matalammaksi ja jätin myös muutamia kriikunan oksia pystyyn lumihankeen, josko puput tyytyisivät niihin edes vähäksi aikaa. Meidän kriikunoidemme suhteen on käynyt sama moka kuin omenapuissa. Puut ovat päässeet kasvamaan liian korkeiksi ja tiheiksi. Pitäisi vaan rohkeasti leikata puita silloin kun ne ovat vielä pieniä. Näin leikkaamistarve jää vähäisemmäksi, eikä etenkään isompien oksien harvennusta tule eteen. Miten sitä on alkuun niin varovainen ja kuvittelee säästävänsä puita. Yhtäkkiä huomaa useammankin leikkaushetken menneen kirkkaasti ohi ja sillä välin puut ovatkin venyneet taivasta kohti. 

Jotta päivän postaus ei ihan harmaasävyiseksi päättyisi, laitan vähän väriterapiaa viimeisten silmäysten piristykseksi. Kyllä vaan kukkien maailma on ihmeellinen, kuten oheisen Iriksen hienot yksityiskohdat osoittavat. 

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!
 

Myrskytuulen työntämänä kotimatkalle

Näin on enomiestä muisteltu ja hänet saateltu haudan lepoon. Miten saattaakin aina hautajaisissa olla niin mahdottoman kylmä. Aamuvarhaisella kotimittarimme näytti -14 pakkasastetta, mutta matkallamme kohti Euraa, auton mittari näytti enimmillään jopa -22 pakkasta. Vielä Forssassa aurinko paistoi, mutta länttä kohti ajaessamme pilvisyys vain lisääntyi ja perillä olikin jo aivan harmaata. Tuuli puhalsi ilkeästi pohjoisesta saattaessamme arkkua kirkosta hautausmaalle. Vaikka istuimme hyvän tovin seurakuntatalossa nauttimassa höyryävää lihakeittoa ja kakkukahvit omaisten ja läheisten kesken, vielä kotimatkalle lähtiessäkin tuntui varpaissa hyytävä muisto aamupäivän kylmyydestä.

Mielessäni olin ajatellut ulkoiluttaa samalla reissulla kameraa ja ottaa kuvia syntymäseuduiltani. Koskaan ei nähtävästi pitäisi suunnitella samalle reissulle useita eri tarkoituksia, koska aikataulu mättää joka kerta. Nytkin aikaa kului kaikenlaiseen odotteluun ja päivystämiseen, joten mitään kuvaussessiota ei voinut ajatellakaan. Jos siinä vielä jonkun kuvattavan kohteen keksikin, jäätävä ilma ja liukkaudessaan ylittämätön tienoo esti suuremmat ideanpoikaset. Kuinka ollakaan, säätiedotus oli luvannut myös varsinaista myräkkää alkavaksi iltapäivällä. Myrsky etenisi länsirannikon yli kohti Uuttamaata ja kelin ennustettiin menevän todella huonoksi.

Pääsimme kotimatkalle kolmelta iltapäivällä ja silloin taivaalta tuli jo pakkashiutaleita rivakkaan tahtiin. Asfalttitiet olivat kuitenkin kuivat ja liikenne varsin vähäistä. Matka tuntui etenevän takatuulen voimalla ja lumipyry aiheutti lähinnä näkyvyysongelmia tien pinnassa. Humppilassa kävimme taukokahvilla ja sieltä lähtiessä autoa pitikin jo putsata lumesta. Hetkittäin matkalla oli tiellä sen verran runsaasti tuulen pyörittämää lunta, että katsoin parhaaksi laittaa sumuvalot päälle. En nimittäin tahtonut nähdä edellä ajavan auton valoja, joten totesin olevan parempi ainakin oman kotteroni näkyvän. 

Vihdin kohdalla olimme näköjään jättäneet myrskyn taaksemme. Espooseen päästyämme oli toki aika harmaata ja ilmassa vähän pakkaslunta, mutta minkäänlaisia keliongelmia liikenteessä ei ollut. Saatettuani vanhempani kotiinsa, palasin iltakuuden maissa omaan kotiini. Vasta kahdeksan jälkeen katsahdin seuraavan kerran ulos ikkunasta ja hämmästyksekseni silloin lunta oli ehtinyt sataa jo melkoisen paljon. 

Aamu sitten valkenikin sanan mukaisesti valkeana. Lunta oli kotiinpaluuni jälkeen, illalla ja yön aikana tullut aivan älyttömästi. Lumiauran käydessä portillamme oli lunta kasassa yli puolen metrin. Vaikka helmikuun lopun keväiset auringonpaistepäivät olivatkin hangen pintaa madaltaneet, on pihassa jälleen lunta niin paljon, että ongelmana on sen sijoittaminen pois kulkuväyliltä. Onneksi poika oli viikonloppusaunassa ja lähtikin aamulla lumihommiin niin, että saatoin itse jäädä muihin askareisiin. Muutaman kuvan kävin pihamaalla räpsäisemässä ja tein nuo kollaasit, joissa vasemmalla tilanne pe 1.3. ja oikealla tänään 3.3.

No, niin. Tätähän se meidän keväämme on. Juuri kun on ehtinyt innostua auringosta, lämmöstä ja vienosta kevättuulesta, iskee pahainen takatalvi jäätävine pakkasineen ja lumikinoksineen. Vaan mitäpä tuosta; eilen ehdittiin hautajaismatkaltamme kotiin myrskypuhurin puhaltamina vikkelästi alta pahimman myräkän ja tänään jo aurinko paistaa tuolta metsänreunasta suoraan minun taimipotteihini. Tomaatin ja pelakuun sirkkalehtiä tuijottaessa on mukava kevättä ja lisää noita taimi-ihmeitä odotella.

Aurinkoista viikon alkua meikäläisen kaltaisille kevätidiooteille ja ihan kaikille muillekin!
 

 

Kevään ensimmäinen päivä

Ulkona paistaa ajoittain aurinko, mutta edellispäivien tapaan ei enää olekaan erityisen lämmintä. Mittari toki näyttää edelleen plusasteita, mutta navakka pohjoistuuli viilentää ilmaa kummasti. Huomisillaksi onkin luvassa jopa 10 senttiä lunta ja ihan kunnollista pakkasta. En lannistu, en laisinkaan. Tulkoon vaikka pikku-ukkoja taivaantäydeltä, kevättä ei peruuta mikään. Hyvää kannattaa odottaa ja sitähän on tulossa, kuhan vain jaksaa malttaa mielensä. Mehän jaksamme!!!

Ikävät asiat kannattaa aina kääntää nurinniskoin tai ainakin etsiä niistä positiiviset puolensa. Kaikissa asioissa on aina molemmat näkökulmat, jos vain haluaa ne nähdä. Tuossa pihassa pyöriessäni ja viileyttä tunnustellessani ajattelin, että eipä tarvitse vielä ryhtyä ikkunoita pesemään, kun on kylmää. Tässä on muutenkin kaikenlaista menoa ja tekemistä, joten ikkunanpesu ei millään nyt mahtuisi ohjelmaan. Ah, mikä helpotus. No, tuskinpa niitä olisin muutenkaan juuri nyt alkanut putsaamaan, mutta paljon mukavammalta tuntuu ajatella, että pesemättömyydelle on ihan oikea este. Jokin muukin, kuin oma laiskuus.

Eilen oli aivan mahtava vesisade. Se humautti lumihangen pintaa oikein kunnolla alaspäin. Tyytyväisin mielin pyörittelin sisällä sanomalehdestä taimipotteja, täytin niitä mullalla ja istutin multaan monenmoisia siemeniä. Tomaatit ja pelakuut ovat jo itäneet sirkkalehdille ja nyt on siis uutta seurattavaa ja jännättävää. Tässä vaiheessa olen aina niin mahdottoman innostunut ja käyn joka aamu silmät sikkaralla tarkastamassa viljelmäni. Näissä taimetushommissa olen varsinainen tumpelo ja viime keväänä jo päätin olla enää koskaan ostamatta ainuttakaan siemenpussia. Ihanaa kuitenkin tämä ihmisen mahdollisuus pyörtää päätöksiään. Varsinkin, kun siitä ei ole kenellekään mitään vahinkoa. Siemenpusseja on tullut taas tilattua ja kaupan hyllystä ostettua, eikä se tuskin tähän jää. Tänä vuonna olen ehkä aiempaa tomerammin paneutunut tähän 'siemenet multaan' -projektiin ja yritän välttää normaalia lyhyen pinnan hutilointityyliäni. Saas nähdä, kuinka tässä käy. Onhan olemassa sekin vaihtoehto, että kannan kaikki nyt niin hienot viritelmäni myöhemmin keväästä kompostiin.

Ilona Värjärin pata -blogista  antoi minulle oheisen tunnustuksen, jonka sääntönä on paljastaa itsestä kahdeksan asiaa ja jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille. Tunnustus on jo kiertänyt monissa blogeissa, joten jokainen niin haluava saa ottaa sen tästä sekä omaan käyttöönsä että jakaakseen eteenpäin. Joitakin paljastuksia itsestäni tein 20.2. Omituisuuksia...-postauksessani, tokihan niitä voi kertoa lisääkin.

1. Olen syntyisin Satakunnasta, mutta asunut lähes koko ikäni pääkaupunkiseudulla.
2. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin eli minulla on yksi isoveli, yksi nuorempi sisko ja kaksi nuorempaa veljeä. Isäni täyttää parin viikon päästä 85 ja äiti kesäkuun alussa 80.
3. Olen ollut naimissa vuodesta 1979 eli tänä vuonna on 34. hääpäivä ja yhdessäoloa Ukkokullan kanssa 38 vuotta.
4. Meillä on 31-vuotias poika ja 28-vuotias tytär, jotka kumpikin asuvat omillaan.
5. Minulla on keskiasteen tutkinto, olen ollut töissä pankissa, insinööritoimistossa ja suuressa tietotekniikkayrityksessä sekä luottamustoimissa ja vapaaehtoistehtävissä mielenterveyskuntoutujien parissa.
6. Nuorempana harrastin pyöräilyä, käsitöitä, valokuvaamista, leffakerhoja ja kielten opiskelua sekä lukemista.
7. Nykyisin vapaa-aika menee lukemisen ja puutarhaan liittyvien asioiden parissa.
8. Tärkeintä elämässäni ovat Ukkokulta, lapseni, Juuso-kissa, terveys ja oma koti puutarhoineen läheisiä sukulaisia ja ystäviä unohtamatta.

Edessä on maaliskuun ensimmäinen viikonloppu ja se on jo täyteen buukattu kaikenlaista ohjelmaa. Huomenna lähdemme vanhempieni kanssa aamuvarhaisella ajamaan Euraan, äitini veljen hautajaisiin. Ensi viikolla käytän äitiä sydämen läppäleikkauksen lopputarkastuksessa ja jossain välissä täytyy ehtiä järjestelemään vuokraamaani kirpparipöytää. Elämä on siis iloa ja surua täynnä, kuten tähänkin asti. Olkoon niin jatkossakin.

Olkimaja, jossa nauretaan, on parempi

kuin palatsi, jossa itketään.

- Kiinalainen sananlasku -

PS. Lapsen hevonen voitti jälleen keskiviikkoraveissa. Hevosurheilulla ei Suomessa pahemmin rikastu, mutta kyllä menestyminen lämmittää mieltä ja toimii kannustimena sekä osoittaa, että hevoseen panostetut voimavarat ovat olleet oikeasuuntaisia. Minä en paljonkaan hevosten päälle ymmärrä, mutta olen iloinen Lapsen puolesta. 

Lumiukko pelästyi

Vielä sunnuntai-illan kuutamossa leveästi virnistelleen lumiukon hymy on parin viime päivän aikana hyytynyt ja tänään suupielet ovat vääntyneet alaspäin. Aurinko on paistanut niin upeasti, että syystäkin lumiukko on säikähtänyt. Tänään päivällä moottoritien ilmamittari näytti +6 lämpöastetta, joten tätä menoa lumi saa kyytiä. Ja kyllä tällaisten aurinkoisten päivien seuraamukset näkyvät jo lumihangen pinnallakin. On muuten hanki humahtanut ja lumen koostumus muuttunut rakeisemmaksi. Jollei nyt kokonaan sulamisen vuoksi niin ainakin tiivistynyt maata kohti. Eikä ole hanki enää vitivalkoinen, vaan kaikenlaista roskaa näkyy etenkin puiden lähistöllä. Maanteiden reunat ovatkin sitten jo luku sinänsä. Mustaakin mustempaa mönjää pientareet täynnä ja kura lentää ohi kulkevista autoista. Pisteet minulle siitä, että eilen muistin täyttää auton pissapojan. Ilman tuhtia annosta lasinpesunestettä olisin ollut tänään tuulilasiin paistavan auringon ja lentävän kuran kanssa pulassa kyyditessäni vanhempiani naapurikaupunkiin syntymäpäiville.

Viikonlopuksi on jo luvassa kylmempää, mutta en anna sen itseäni lannistaa. Perjantaina alkaa nimittäin maaliskuu ja sehän on ensimmäinen kevätkuukausi. Kevät tulee, sanoi sääennustukset mitä tahansa. Tämähän on jokavuotinen juttu eli kevät keikkuen tulevi. Jälleen on myös pukeutumisessa haasteita; aamulla kun lähtee on pakkasta ja kylmä, päivällä saa hikoilla ja heitellä pipoa sekä tumppuja kassin pohjalle.

Kuu on möllöttänyt täydeltä taivaalta useana iltana, vaikka kohta se lienee laskusuunnassa. Onneksi kuuhulluus ei minua vaivaa. Tarkoitan siis kuun valvottavaa ominaisuutta. Jos nukun, nukun kuun loimotuksesta huolimatta. Jotenkin tuo täyskuu on kyllä lumoavaa katseltavaa. Se luo illan pimeydessä hangelle upeat sillat. Kun minulla ei ole tavallisesti mahdollisuutta ihailla kuunsiltaa järvenselällä, otan ilon irti näistä talvisista kuutamoista. Sunnuntai-iltana hiippailin kameran kanssa pihamaalla. Laitteet ja taito eivät kovin kummoisiin kuvaustuloksiin venyneet, mutta tunnelma oli täydellinen.

Vaikka talvi tuntuu aina tavattoman pitkältä ja askeleet kevääseen ovat hitaita ja lyhyitä, kevät aina yllättää. Yritän jälleen kerran ottaa kaiken mahdollisen irti pienistäkin edistysaskeleista. Jollei ole tarkkana, päivät ja viikot kuluvat ja kohta maa on paljas. Sitähän tässä tietenkin odotetaan, mutta tulevia talventaitteita ja keväitä ajatellen yritän ikuistaa ihan mitättömänkin tuntuisia merkkejä. Onpahan jatkossa kuvia, joiden parissa muistella menneitä keväitä ja vertailla, miten milloinkin lumet vähenee. Leikkimökin katolla on varmasti lunta yli puolen metrin, mutta silti jopa mökin varjoisella sivulla katon reunassa on jo viiden sentin lumeton kaistale. Ja kuten yllä olevasta kuvasta saattaa huomata, lumi hapertuu ja sulaa kaiken aikaa.

Tip-tip-tip... Ihana ääni. Jollen ole kuuhullu, niin jonkin sortin kevätidiootti kuitenkin. Monena päivänä olen suunnitellut meneväni kahville pihamaalle ihan vain kuunnellakseni sulavan ja ränneistä tippuvan veden ääniä. Ja tietenkin lintujen moninaista sirkutusta. 

Parhaillaan tulee radiosta Luontoilta ja aiheena on luontoäänien äänittäminen. Aina en muista Luontoiltaa kuunnella, mutta se kyllä kannattaisi laittaa ihan vaikka vakituiseksi ohjelmanumeroksi. Radiotahan voi kuunnella imurointia lukuunottamatta lähes kaikkien muiden kotitöiden lomassa. Luontoillassa tulee joka kerta runsaasti mielenkiintoista tietoa eläimistä, kasveista, luonnossa liikkumisesta. Ihmiset soittavat ohjelmaan omia kokemuksiaan ja asiantuntijat kommentoivat sekä vastaavat kysymyksiin. Puhe on rauhallista ja sitä rytmitetään esimerkiksi lintujen äänillä. Ei turhia musiikkinumeroita eikä muita pulputuksia.

Meidän perheen kevätpuuhiin kuuluu myös kevään edistäminen, mikä tarkoittaa lumen tyhjentämistä ensin terasseilta ja patioilta. Lumivallien vajetessa pihakäytävät alkavat jäätyä, koska päivisin lumi sulaa ja yöllä yleensä jäätyy. Varjoisilla paikoilla teemme sulavalle vedelle uomia ja käytäviä, jotta vesi valuisi mahdollisimman pian metsään päin ja käytävät kuivuisivat. Ja kun aurinkoisilta alueilta lumet sulavat, siirrän varjoisten alueiden lumia aurinkoon. Hölmöläisen hommaa jonkun mielestä, mutta eipä tarvitse lähteä reippaalle kävelylenkille, kun nakkailee ahkerasti lapiolla lunta paikasta toiseen. Ja siinä ohessa meidän pihassa kevät edistyy. Ukkokulta aloitti tällä viikolla nuo edistämistehtävät olopihan patiolta. Vähälumisina talvina olemme kolanneet lumet talven aikana patioiltakin, mutta nyt on ollut niin runsaslumisia talvia, ettei yksinkertaisesti jaksa kaikkea lunta pois pihasta kolata. Jo käytävien auki pitäminen vaatii sen verran luovuutta ja hartiavoimia, että patiot kantakoon lumitaakkansa oman aikansa.

Ja tähän loppuun minun piti laittaa tuore kuva mullan pinnalle nousseista tomaatin taimista, mutta minne lie kuva kadonnut. Tomattivauvojen esittely jäänee seuraavaan kertaan.

Ystäväni toi Tallinnan-matkaltaan minulle herkullisen makuista kahvisuklaata. Suklaa maistui tosiaan kahvilta ja saattaisi olla parhaimmillaan juuri iltapäiväkahvin kera. Ystäväni on erinomainen taidemaalari, mutta sitä en tiennytkään, että hän on maalannut minusta kuvan virolaiselle sulkaatehtaalle. Vai olisiko niin, että syötyäni tuon kahvisuklaan, minusta tulee käärepaperiin kuvatun mallin kaltainen kaunotar.

Ja jottei elämä olisi liian tylsää, tänään taas jännitetään lapsen hepan juoksua Vermon raveissa.

 

Juuson viikonlopputurinoita

Meidän mamma väittää, että minulla on kevättä rinnassa, vaan itsellään on. Sen huomasi perjantaipäivänä siitä, kun minun viettäessäni lokoisia päiväunia, alkoi niin vimmattu ryminä ja kolina, että vähemmästäkin unet silmistä katoaa. Aikani sitä meteliä kuuntelin ja lopulta päätin lähteä katsomaan, mikä kumma kaiken häiriön tuottaa.

Kaikki oli olohuoneessa hyrskyn myrskyn. Minun toiseksi parhain päiväunipaikkani oli yllättäen kyörätty takkahuoneeseen, enkä tuntenut sitä enää laisinkaan omakseni. Mamma istui sohvalla sen näköisenä, ettei kaaos ollut suinkaan vielä valmis, vaan odotettavissa olisi lisääkin mullistuksia. Olohuoneen lattialle oli ilmestynyt vanha vihreä räsymatto, joka on jo aikoja sitten saanut lähtötuomionsa, mutta mikä lie sen nyt minun kulkureitilleni oli kiidättänyt. Siitä piti ottaa selvää.

Kenties se selvyys löytyisi mattokäärön sisältä ja sinne lähdin mönkimään. Harmi vain, että tuo komea häntäni ei aina joka paikkaan mahdu, mutta sellaista pörröisen kiemuraa uloketta kyllä kelpaa mammalle ja muille esitelläkin. Ei kyllä löytynyt selvyyttä maton sisältäkään, mutta siellä oleminen tuntui melkoisen mukavalta, enkä sitten ihan heti viitsinyt käärön sisältä poiskaan tulla. En vaikka huomasin mamman minua käärön toisesta päästä kurkottavan. Rapsutteli ja piti muitakin ääniä muka houkutellakseen minua kanssaan leikkimään. Ensin ei anneta nukkua rauhassa ja sitten pitäisi piilosta leikkiä. Kattia kanssa - tai siis ihmisiä kanssa.

Mattokäärön sisuksissa kölliessäni muistin viimein, että olinhan minä toki ennenkin nähnyt mamman mattotekniikkaa käyttävän, kun pitää painavia huonekaluja toiseen paikkaan siirrellä. Räsymatto vain huonekalun jalkojen alle ja sitten kevyesti työntämään yhdistelmää lattialla toivottuun paikkaan. Ei tule naarmuja lattiaan ja painavatkin huonekalut siirtyvät kevyesti. Ja hups, matto pois ja ehkä uuteen paikkaan.

Lopulta kyllästyin maailmaa tarkkailemaan mokoman räsymaton uumenista ja lähdin uutta nojatuolin paikkaa nuuskimaan. Tuttu, vanha nojatuoli ja tyynykin. Huovassa on minun ikiomia karvojani ja tuttu tuoksu, mutta paikka on niin outo. Valo tulee väärästä suunnasta, enkä oikein tiedä, millaiset näkymät tästä on perheen touhuihin. Pääseekö mamma kenties livahtamaan keittiöön huomaamattani? Vähän tyhjääkin takkahuoneessa on, ei muuta kuin tämä tuoli ja pieni pöytä. On kuulemma järjestelyt vielä hakusessa. Me miehet tässä talossa kyllä tykkäämme, ettei mikään koskaan muuttuisi. Että kaikki tuolit, sohvat ja pöydät olisivat samassa paikassa, tyynyineen, liinoineen kaikkineen. Voi noita naisia! Voi tuota mammaa, mitä tästä kotikissan elämästä oikein tulee, kun ei saa rauhassa päiväunistaan nauttia.

Paras paeta keittiöön, vahtimaan ruokakuppia, ettei mamma keksi sitä kiikuttaa jonnekin täysin väärään paikkaan - minun kannaltani. Muutama viikko sitten mamman maalatessa keittiötä, joka puolella suhisi ja kahisi ja koko keittiö kaikui kuin markkinatori. Olihan se tietysti ihan mukavaa, ettei mamma maalia huiskinut minun ruokailunurkkaukseeni, mutta muutaman päivän ajan elämä oli harvinaisen epämukavaa näin kissan kannalta. Silloin ei voinut hypätä ikkunalaudalle, ei keittiön pöydälle eikä koko huoneessa viitsinyt olla, kun kaikki paikat oli muovin tai paperin suojassa.

Ihmisnaisen järjestelyvimman koittaessa kissan on paras lähteä ulkoilemaan ja tuulettamaan omia ajatuksiaan raittiiseen ilmaan. Kylmäähän siellä edelleen on, mutta kun entisessä rauhan tyyssijassani eli kodissani ei vieläkään kaikki ole paikallaan. Se vihreä räsymatto makaa edelleen olohuoneen lattialla ja siitä tiedän, että jokin esine on taatusti vielä muuttamassa sijaintiaan. Mammakin istuu välillä käsi poskella sohvalla ja katselee mietteliäänä sohvasta tuoliin ja tuolista mattoon ja matosta lamppuun... Vaaralliselta näyttää. Luultavasti tuo kattolamppu on ainakin väärässä paikassa ja pian alkanee keskustelu siitä, että talossa asusteleva mies voisi ottaa ruuvimeisselin käteensä. Onneksi olen se talon toinen mies, jolla työkalut eivät tassuissa pysy ja minäpä voin lähteä sinne pihamaalle.

Tämän verran lumihangessa minun kaltaiseni siisti sisäkissa viitsii pöllytellä. Arvaattehan varmasti, miksi minä kahlaan tähän kylmään ja kosteaan ainekseen. En todellakaan huvitseni, vaan minun on ehdottomasti saatava kaivaa ihan itse kunnollinen pissakuoppa. En ole yhtään innostunut mamman virittämästä muovilaatikosta, jossa on valkoista hiekkaa. Muka paakkuuntumatonta. Mamman Lapsen pojilla, Nemolla ja Lokilla, on oikein hienot kissanvessat ja niissä pellettiä. Pitäisiköhän minunkin kokeilla sitä? Mutta mikään ei kyllä vedä vertoja kunnollisella mullanpöllyttelylle keväisessä metsikössä, jonkun ison männyn juurella. Sen ihanuuden vuoksi kärsii hetken aikaa kylmästä lumestakin. Ai, että, kohta pääsee taas tuoretta ruohoa pureskelemaan, hakekasaan torkkumaan ja hiekassa kierimään, kunhan nämä lumet sulavat. Voihan elämän kevät! Mammalla kutkuttaa multasormea ja minulla multapolkuanturaa.

Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei hiiren hiirtä missään. Tintitkin kisailivat talipallon kimpussa ja hyppivät oksalta oksalle aivan lähelläni tietäen, ettei flexini niin paljon jousta, että pääsisin nappaamaan pienen riistapaistin välipalaksi. Kyllä noilla linnuillakin taas juttua riittää. Kaikki talvenaikaiset tarinat pitää kerralla toisilleen visertää. Eiköhän tämä ulkoilu jo riitä, lähdenkin tästä kohti takaovea. Pakko päästä takaisin sisälle polkuanturoita lämmittämään ja katsomaan, josko olisi vähän rauhallisempaa.

"Ovi aukiiiii! Miauuuu! Heti, minulla on nälkä ja kylmä. Ei täällä vielä ihan kesäistä ole, vaikka virkistävältä tuo auringon ilmestyminen siniselle taivaalle viimein tuntui." 




 

Ja nyt hiukan murua vatsaan ja sitten lepäämään. Kylläpä latzit taas maistuvat, mutta nuo raksut taidan jättää seuraavaan kertaan. Tulen vaikka tunnin, puolentoista päästä jatkamaan, kunhan ensin käyn sulattamassa tassut ikkunalaudalla - ja ehkä vähän putsaan karvojanikin.

Hei, hiukan ruokarauhaa, kiitos! Joskus tuo mamman räpsiminen suorastaan ärsyttää. Mutta toisaalta tiedän, että mamma on minusta niin valtavan ylpeä ja tykkää näyttää kuvia minusta. Niin siinä käy, kun ihmisten omat lapset kasvavat aikuisiksi ja muuttavat pois kotoa. Sitten pitää helliä vaikka kissaa, mutta minullehan se sopii. Vallan mainiosti!!!

Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi yhdelle päivällä ollut touhua. Nyt taidan oikaista itseni kirjaston sohvalle. Mammakin näyttää rauhoittuneen tietokoneen ääreen ja mahdolliset huonekalujen siirtelemiset ovat vähäksi aikaa tauolla. Joku suunnitelma mammalla varmasti on tuon yhden tyhjääkin tyhjemmän paikan suhteen. Kuulin puhetta uudesta telkkarista. Sittenkö isäntäväki siirtyy olohuoneen puolelle iltaa istumaan? Vielä en tiedä, onko hyvä vai huono asia, että saan kirjaston ihan itselleni. Yksinäistä? Kenties! Rauhallista? Ainakin sitä! 

Onhan olohuoneessa sentään pehmoinen matto ja sen päällä pöydän alla on aika kotoisaa vahtia isäntäväen touhuja. Eikä ole laisinkaan poissuljettua, että löytäisin uudenuutukaisen ja sopivan kolon jommalta kummalta sohvalta. 

Minne mamma, sinne kissa - niin se taitaa olla!