Meidän mamma väittää, että minulla on kevättä rinnassa, vaan itsellään on. Sen huomasi perjantaipäivänä siitä, kun minun viettäessäni lokoisia päiväunia, alkoi niin vimmattu ryminä ja kolina, että vähemmästäkin unet silmistä katoaa. Aikani sitä meteliä kuuntelin ja lopulta päätin lähteä katsomaan, mikä kumma kaiken häiriön tuottaa.
Kaikki oli olohuoneessa hyrskyn myrskyn. Minun toiseksi parhain päiväunipaikkani oli yllättäen kyörätty takkahuoneeseen, enkä tuntenut sitä enää laisinkaan omakseni. Mamma istui sohvalla sen näköisenä, ettei kaaos ollut suinkaan vielä valmis, vaan odotettavissa olisi lisääkin mullistuksia. Olohuoneen lattialle oli ilmestynyt vanha vihreä räsymatto, joka on jo aikoja sitten saanut lähtötuomionsa, mutta mikä lie sen nyt minun kulkureitilleni oli kiidättänyt. Siitä piti ottaa selvää.
Kenties se selvyys löytyisi mattokäärön sisältä ja sinne lähdin mönkimään. Harmi vain, että tuo komea häntäni ei aina joka paikkaan mahdu, mutta sellaista pörröisen kiemuraa uloketta kyllä kelpaa mammalle ja muille esitelläkin. Ei kyllä löytynyt selvyyttä maton sisältäkään, mutta siellä oleminen tuntui melkoisen mukavalta, enkä sitten ihan heti viitsinyt käärön sisältä poiskaan tulla. En vaikka huomasin mamman minua käärön toisesta päästä kurkottavan. Rapsutteli ja piti muitakin ääniä muka houkutellakseen minua kanssaan leikkimään. Ensin ei anneta nukkua rauhassa ja sitten pitäisi piilosta leikkiä. Kattia kanssa - tai siis ihmisiä kanssa.
Mattokäärön sisuksissa kölliessäni muistin viimein, että olinhan minä toki ennenkin nähnyt mamman mattotekniikkaa käyttävän, kun pitää painavia huonekaluja toiseen paikkaan siirrellä. Räsymatto vain huonekalun jalkojen alle ja sitten kevyesti työntämään yhdistelmää lattialla toivottuun paikkaan. Ei tule naarmuja lattiaan ja painavatkin huonekalut siirtyvät kevyesti. Ja hups, matto pois ja ehkä uuteen paikkaan.
Lopulta kyllästyin maailmaa tarkkailemaan mokoman räsymaton uumenista ja lähdin uutta nojatuolin paikkaa nuuskimaan. Tuttu, vanha nojatuoli ja tyynykin. Huovassa on minun ikiomia karvojani ja tuttu tuoksu, mutta paikka on niin outo. Valo tulee väärästä suunnasta, enkä oikein tiedä, millaiset näkymät tästä on perheen touhuihin. Pääseekö mamma kenties livahtamaan keittiöön huomaamattani? Vähän tyhjääkin takkahuoneessa on, ei muuta kuin tämä tuoli ja pieni pöytä. On kuulemma järjestelyt vielä hakusessa. Me miehet tässä talossa kyllä tykkäämme, ettei mikään koskaan muuttuisi. Että kaikki tuolit, sohvat ja pöydät olisivat samassa paikassa, tyynyineen, liinoineen kaikkineen. Voi noita naisia! Voi tuota mammaa, mitä tästä kotikissan elämästä oikein tulee, kun ei saa rauhassa päiväunistaan nauttia.
Paras paeta keittiöön, vahtimaan ruokakuppia, ettei mamma keksi sitä kiikuttaa jonnekin täysin väärään paikkaan - minun kannaltani. Muutama viikko sitten mamman maalatessa keittiötä, joka puolella suhisi ja kahisi ja koko keittiö kaikui kuin markkinatori. Olihan se tietysti ihan mukavaa, ettei mamma maalia huiskinut minun ruokailunurkkaukseeni, mutta muutaman päivän ajan elämä oli harvinaisen epämukavaa näin kissan kannalta. Silloin ei voinut hypätä ikkunalaudalle, ei keittiön pöydälle eikä koko huoneessa viitsinyt olla, kun kaikki paikat oli muovin tai paperin suojassa.
Ihmisnaisen järjestelyvimman koittaessa kissan on paras lähteä ulkoilemaan ja tuulettamaan omia ajatuksiaan raittiiseen ilmaan. Kylmäähän siellä edelleen on, mutta kun entisessä rauhan tyyssijassani eli kodissani ei vieläkään kaikki ole paikallaan. Se vihreä räsymatto makaa edelleen olohuoneen lattialla ja siitä tiedän, että jokin esine on taatusti vielä muuttamassa sijaintiaan. Mammakin istuu välillä käsi poskella sohvalla ja katselee mietteliäänä sohvasta tuoliin ja tuolista mattoon ja matosta lamppuun... Vaaralliselta näyttää. Luultavasti tuo kattolamppu on ainakin väärässä paikassa ja pian alkanee keskustelu siitä, että talossa asusteleva mies voisi ottaa ruuvimeisselin käteensä. Onneksi olen se talon toinen mies, jolla työkalut eivät tassuissa pysy ja minäpä voin lähteä sinne pihamaalle.
Tämän verran lumihangessa minun kaltaiseni siisti sisäkissa viitsii pöllytellä. Arvaattehan varmasti, miksi minä kahlaan tähän kylmään ja kosteaan ainekseen. En todellakaan huvitseni, vaan minun on ehdottomasti saatava kaivaa ihan itse kunnollinen pissakuoppa. En ole yhtään innostunut mamman virittämästä muovilaatikosta, jossa on valkoista hiekkaa. Muka paakkuuntumatonta. Mamman Lapsen pojilla, Nemolla ja Lokilla, on oikein hienot kissanvessat ja niissä pellettiä. Pitäisiköhän minunkin kokeilla sitä? Mutta mikään ei kyllä vedä vertoja kunnollisella mullanpöllyttelylle keväisessä metsikössä, jonkun ison männyn juurella. Sen ihanuuden vuoksi kärsii hetken aikaa kylmästä lumestakin. Ai, että, kohta pääsee taas tuoretta ruohoa pureskelemaan, hakekasaan torkkumaan ja hiekassa kierimään, kunhan nämä lumet sulavat. Voihan elämän kevät! Mammalla kutkuttaa multasormea ja minulla multapolkuanturaa.
Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei hiiren hiirtä missään. Tintitkin kisailivat talipallon kimpussa ja hyppivät oksalta oksalle aivan lähelläni tietäen, ettei flexini niin paljon jousta, että pääsisin nappaamaan pienen riistapaistin välipalaksi. Kyllä noilla linnuillakin taas juttua riittää. Kaikki talvenaikaiset tarinat pitää kerralla toisilleen visertää. Eiköhän tämä ulkoilu jo riitä, lähdenkin tästä kohti takaovea. Pakko päästä takaisin sisälle polkuanturoita lämmittämään ja katsomaan, josko olisi vähän rauhallisempaa.
"Ovi aukiiiii! Miauuuu! Heti, minulla on nälkä ja kylmä. Ei täällä vielä ihan kesäistä ole, vaikka virkistävältä tuo auringon ilmestyminen siniselle taivaalle viimein tuntui."
Ja nyt hiukan murua vatsaan ja sitten lepäämään. Kylläpä latzit taas maistuvat, mutta nuo raksut taidan jättää seuraavaan kertaan. Tulen vaikka tunnin, puolentoista päästä jatkamaan, kunhan ensin käyn sulattamassa tassut ikkunalaudalla - ja ehkä vähän putsaan karvojanikin.
Hei, hiukan ruokarauhaa, kiitos! Joskus tuo mamman räpsiminen suorastaan ärsyttää. Mutta toisaalta tiedän, että mamma on minusta niin valtavan ylpeä ja tykkää näyttää kuvia minusta. Niin siinä käy, kun ihmisten omat lapset kasvavat aikuisiksi ja muuttavat pois kotoa. Sitten pitää helliä vaikka kissaa, mutta minullehan se sopii. Vallan mainiosti!!!
Onhan olohuoneessa sentään pehmoinen matto ja sen päällä pöydän alla on aika kotoisaa vahtia isäntäväen touhuja. Eikä ole laisinkaan poissuljettua, että löytäisin uudenuutukaisen ja sopivan kolon jommalta kummalta sohvalta.
Minne mamma, sinne kissa - niin se taitaa olla!
