Tallinnan merimuseo ja Titanic-näyttely

Vietin eilisen päivän Pojan kanssa Tallinnassa. Lähdimme katsomaan Viron merimuseon tiloissa parhaillaan esillä olevaa Titanic -näyttelyä. Eipä liene henkilöä, joka ei olisi kuullut tuosta kenties maailman tunnetuimmasta merionnettomuudesta. Kiinnostavuutta on lisännyt laivalla matkustaneiden merkkihenkilöiden ja varakkaiden sukujen edustajien menehtyminen sekä onnettomuudesta 1997 tehty James Cameronin ohjaama draamaelokuva, jonka pääosissa esiintyivät Leonardo di Caprio ja Kate Winslet. Titanic on yhä Suomessa kaikkein eniten katsottu elokuva.

White Star Line -yhtiön aikansa suurin ja loisteliain Titanic -höyrylaiva törmäsi 14.4.1912 neitsytmatkallaan jäävuoreen ja upposi runsaassa kahdessa tunnissa vieden hyisen meren syvyyksiin 1500 ihmistä, vaikka sen väitettiin olevan uuden laipiorakenteensa vuoksi uppoamaton. Laivalla oli pelastusveneitä vain puolelle matkustajista ja Titanicin onnettomuuden seurauksena pelastusveneiden määrän perusteeksi tulikin matkustajamäärä ja myös radiolaitteiden käyttöä lisättiin meriliikenteessä merkittävästi.

Titanicin hylky löydettiin 1985, se makaa lähes neljän kilometrin syvyydessä ja sinne tehdään nykyisin turistisukelluksia. Hylky määrättiin vuonna 2012 Unescon vedenalaista kulttuuriperintöä koskevan sopimuksen piiriin. Hylystä on nostettu monenlaista esineistöä, jota on esillä näyttelyssä. Esillä on myös rekonstrutkiot 1. ja 3. luokan hyteistä, laivan käytävästä ja tietenkin tuo kuuluisa portaikko, jossa Titanic-elokuvan rakastavaiset kohtasivat.

Titanic-näyttely oli toki mielenkiintoinen ja ainakin minun mielestäni hyvin rakennettu. Kannatti kuitenkin tutustua myös itse merimuseoon, joka avattiin vuosi sitten keväällä. Museo on perustettu Lennusadamassa eli Lentosatamassa sijaitseviin ainutlaatuisiin vuosina 1916-1917 rakennettuihin vesilentokonehalleihin ja toteutus on kyllä hieno. Hallit eli hangaarirakennus on toiminut osana Pietaria suojellutta Tallinnan-Porkkalan merilinnoitusketjua. Rakennuksessa oli aikanaan maailman isoin ilman keskipylväiden tukea seisova teräsbetoninen kupolikatto.

Sinänsä en ole erityisen innostunut merenkulun sotaisesta puolesta, mutta pitihän sitä tarttua tilaisuuteen ja kavuta vielä 2011 vedessä olleeseen Lembit-sukellusveneeseen. Olen aina ihmetellyt, kuinka joku kykenee viettämään pitkiäkin aikoja ahtaissa tiloissa meren syvyyksissä ja tuon sukellusvenevierailun jälkeen ihmettelen sitä vieläkin enemmän. Olot ovat karut ja moottoriöljyn haju leijuu vieläkin nenässäni.

Aikaa säästääksemme ajoimme satamasta taksilla suoraan museoon. Sinne kävelisi noin vartissa, mutta seutuja tuntemattomalla on aina riski hortoilla harhaan ja siten kuluttaa vähäistä aikaa oikean suunnan etsimiseen. Olimme suunnitelleet käyttävämme museon ja näyttelyn tutkimiseen puolitoista tuntia, mutta enemmän meni aivan huomaamatta ja silti tuntui, että vähän tuli kuitenkin päältä räävittyä. Merimuseoon kannattaa ehkä tehdä toinenkin reissu, jolloin voisi keskittyä näkemättä jääneisiin asioihin. 

Palasimme kaupungille kävellen, reitti oli helppo, sillä Viru-hotelli näkyy aika hyvin pian museosta lähdön jälkeen. Aivan museon vieressä sijaitsee myös pahamaineinen Patarein vankila, joka ei tosin enää ole käytössä. Patarei rakennettiin alkujaan merilinnoitukseksi ja se valmistui 1840. Vankilaksi se muutettiin 1920 ja viimeinen vanki lähti sieltä 2002. Vuodesta 2006 Patareissa on toiminut vankilamuseo, tosin vain 18.5. - 25.9. välisenä aikana. Rakennuskompleksi on ollut useaan kertaan myynnissä ja se on varsin huonokuntoinen. Luultavaa onkin, että alueen käyttö tulee muuttumaan ja vankilankin osalta mennyt aika katoaa.

Poika lähti omille teilleen ja hyppäsi ratikkaan Linnahallin pysäkillä ja minä jatkoin kävelyä kohti Vanhaa kaupunkia. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.

 

Suklaa sopii myös laihduttajalle!

Joulu lähestyy hurjaa vauhtia ja väki on alkanut suunnitella juhlapöydän antimia. Siksipä on jo etukäteen syytä ryhtyä keventämään syömisen aiheuttamaa henkistä painolastia. Tässä monille tuttu, aikanaan sähköpostiviestinä jaettu juttu suklaasta poistamaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Siis rauhallisin mielin ja sormet tahmaisina suklaata syömään. Se on nyt luvallista. Kuvissa esiintyy komea, valkoinen amaryllis, jonka ostin isälleni isänpäivänä.

* * * 

Suklaa sopii myös laihduttajalle!

Suklaa on kasvisruokaa. Suklaa tehdään suklaapavuista. Palko/papu = vihannes.

Myös sokeri tehdään juurikkaasta, joka on terveellinen vihannes. Täten suklaa on terveellistä kasvisruokaa.

Suklaassa on myös maitoa, mikä tekee suklaasta vieläkin terveellisempää ruokaa. Suklaarusinat ja muut suklaahedelmät lasketaan hedelmiksi, joten niitä saa syödä niin paljon kuin jaksaa. Ne eivät lihota.

Jos suklaata syödessäsi kätesi sotkeutuvat sulaneeseen suklaaseen, syöt liian hitaasti.

Ongelma: miten saat suklaalevyn kuljetettua kaupasta kotiin kesäkuumalla saunankaltaisessa autossa? Ratkaisu: Syö suklaa jo parkkipaikalla.

Diettiohje: Syö suklaata ennen jokaista ateriaa. Se vie pois ruokahalua ja nälkää, joten syöt vähemmän. Jos syön yhtä paljon tummaa suklaata ja valkoista suklaata, ne kumoavat toisensa vaikutuksen. Näin pysytään ruokavaliossa tasapainossa.

Suklaa sisältää antioksidantteja, jotka ehkäisevät vanhenemisen vaikutuksia. Suklaa siis nuorentaa. Yhdestä suklaarasiasta saat koko päivän energiatarpeen täytetyksi. Eikös ole kätevää ja yksinkertaista? Jos suklaata ei olisi, ei tarvittaisi myöskään tukialushousuja ja tukisukkahousuja. Koko alusvaate- ja sukkahousuteollisuus romahtaisi. Ja sitä emme halua, emmehän?

Muista: “Stressed” on toisinpäin kirjoitettuna “desserts”, eli suomennettuna stressi on toisinpäin jälkiruokaherkut.

Lähetä tämä viesti neljälle kaverillesi, niin laihdut 2 kiloa. Jos lähetät tämän kaikille kavereillesi, laihdut 5 kiloa. Jos deletoit tämän viestin, lihot 5 kiloa välittömästi.

 

* * *

 

 

 

Leffaturnaus ja valoa elämään

Harva se päivä marisen, ettei telkkarista tule enää hyviä leffoja, pelkkiä uusintoja uusintojen jälkeen. No, eilen saimmekin sitten oikein mahtavan leffaillan. Ihme, ettei takamus puutunut moisesta sohvalla istumisesta. Leffasikermän aloitti italialaisen Roberto Rosselinin "Rooma, avoin kaupunki" vuodelta 1945. Niin ikään mustavalkoisena leffana miltei heti perään jatkoi ranskalaisen Georges Franjun "Silmät ilman kasvoja" vuodelta 1960. Tämä elokuva koettiin aikanaan liian kauheaksi esitettäväksi televisiossa ja niinpä eilen saimmekin Suomen televisioensi-illan. Teeman klassikkoleffaillan päätti espanjalaisen Pedro Almodóvarin "Iho, jossa elän" (2011), johon ohjaaja on selkeästi saanut vaikutteita Franjun elokuvasta. Leffarupeama yhdelle illalla oli aikamoinen, mutta elokuvat sen verran kiinnostavia, että hyvin jaksoin puoli yhteen yöllä sohvannurkassa telkkua tapittaa. Eikä sittenkään vielä ihan hirveästi nukuttanut, joten hetken piti sängyssä lukea Donna Leonin dekkaria "Sokea rakkaus", jossa mukavanoloinen venetsialaiskomisario Guido Brunetti tutkii opiskelijatytön kuolemaa.

70-luvulla ainakin Helsingissä oli aktiivista elokuvakerhotoimintaa. Kerhossa esitettiin joka lauantai syyskuusta jouluun jokin ennalta valittu elokuva, joka usein myös esiteltiin ennen leffan alkua. Ensimmäisessä kerhokortissani syksyltä 1975 hintana on 25 mk eli ei ole ollut tyyristä huvia. Tosin en enää laisinkaan muista, mitä normaali leffakäynti silloin maksoi. Ei se niin kovin kallista ollut sekään. Onneksi olen säilyttänyt suurimman osan noista kerhokorteista. Kaivettuani ne esille oli mukava muistella hienoja elokuvahetkiä.

Aamupäivän vietin tänään ulkona. Ensin pesin auton, sillä rapa on roiskunut sen kylkiä pitkin jo turhankin pitkään. Nyt on luvattu kylmenevää ja sen kyllä huomasi noissa pesupuuhissa. Näpit oli niin jäässä ja huuhteluvesikin alkoi jäätyä tuulilasin pintaan. Olen todella laiska pesemään autoa, mutta laitatin siihen loppukesästä ns. kovavahauksen saadakseni auringon haalistaman maalipinnan edes vähän paremman näköiseksi. Ja tokihan tuolla kovavahauksella on myös pintaa suojaava vaikutus. Kovavahauksen jälkeen auton pesu suositellaan tehtäväksi käsin, sillä pesuhallien pyörivät harjakset tuhoavat aika pian kovavahatun pinnan. 

Auton pesun jälkeen päätin laittaa osan jouluvaloista paikoilleen. Ukkokullan mielestä olen ihan liian aikaisessa, mutta kun on niin pimeää ja vieläpä kovin aikaisin. En itse asiassa ajatellut laisinkaan joulua vaan nimenomaan valojen tuomaa piristystä pimeyteen. Tiedän, etten jaksa koristevaloja kovin pitkään joulun jälkeen katsella, mutta tähän aikaan vuodesta valoa saa olla enemmänkin. Olohuoneen seinäpeilin päällä on jo parin viikon ajan palanut perhosvalot. Ne toimivat paristoilla ja sarjassa on nyt myös ajastin, joten sytyttämisestä ja sammuttamisesta ei tarvitse huolehtia.

Hyisestä ulkoilmasta sisälle palattuani päätin pureutua ompelukoneen päällä olevaan korjausta odottavien tekstiilien pinoon. Pari astiapyyhettä odotti uusia ripustuslenkkejä ja muutama ratkennut sauma kohennusta. Vaikka ompelukoneeni on aina likimain lähtövalmiudessa työhuoneen pöydällä, on senkin suhteen aloittamisessa aina omat käynnistysvaikeutensa. Kun nyt olin ottanut hupun sen päältä pois ja virittänyt langatkin valmiiksi, päätin samalla ommella pikkuvessaan uuden vessapaperitelineen. Ihan jouluiseen asuun sopivan. Kangasvarastostani löytyi sopiva viininpunainen suikale ja ripustamista varten puinen pätkä. Nyt vuosikausia vessan seinällä roikkunut sinisävyinen paperiteline pääsee pesuun ja ansaitulle lepuutuslomalle.

Juuso tuli samalla ovenavauksella sisään kanssani ja ruokakupin tyhjäksi lipaistuaan se hyppäsi oitis ikkunalaudalle itseään pesemään. Taisi varpaat olla sen verran jäässä, että siinä patterin päällä oli mukava niitä lämmitellä. Kissan kanssa samaan kuvaan tuli ikuistetuksi kovin alhaalla paistava aurinko. Kello on kaksi iltapäivällä ja aurinko on miltei taivaanrannassa. Huomatkaa myös ikkunaruudussa olevat läiskät. On tainnut Juuso katsella ahkerasti maisemia nenä vasten lasia.
 

Tarkkailua pihamaalla

Tänään olikin vähän eilistä valoisampi päivä, jopa aurinko yritti hiukan kurkkia pilvien takaa siinä kovin hyvin onnistumatta. Oli ihan pakko lähteä ulos haukkaamaan raitista ilmaa ja siinä ohessa tuli kerättyä Eino-myrskyn pihalle nakkaamia kuivia oksia ja kuusenkäpyjä. Loppujen lopuksi huomasin heiluvani taas haravan kanssa ja likimain täyden kottikärryllisen sain rahdattua eloperäistä tavaraa kompostin täytteeksi. Jotta ei ihan heti tarvitsisi sisälle palata, yritin keksiä tikusta asiaa ja saapastelin hitain askelin ympäri tonttia miettien niitä näitä.

Kävin tervehtimässä alapihan pikkuruista kirsikkapuuta, joka on joutunut kalterien taakse ihan oman turvallisuutensa vuoksi. Pitäähän puulle antaa mahdollisuus selvitä talven rusakkopopulaatiosta, kun se kerran päätti herätä kuolleista ja ryhtyä jälleen elämään (enemmän tarinaa tästä kirsikkapuusta).

Ensi kesänä sormustinkukka nousee näköjään herukkapensaan juurelle. Vielä joku aika sitten kuvittelin kykeneväni hallitsemaan sormustinkukkien kasvua ja siirtelin niiden taimia ahkerasti kukkapenkkeihin. Kävi vähän samalla tavoin kuin akileijankin suhteen. Kukkia ilmestyy penkkeihin, mutta melkeinpä enemmän ihan kaikkialle muualle. Totesin, että mitä sitä turhaan luontoa vastaan taistelee ja nykyisin meidän pihamaalla saavat vapaasti vaeltaa niin akileijat kuin sormustinkukatkin. Tai ei nyt ihan vapaasti, hiekkakäytäviltä kitken taimet pois, mutta jos niissä vähänkin elon kipinää näkyy, pääsevät multavammille alueille jatkamaan kasvuaan. Itse asiassa on aika hauskaa katsella, miten kekseliäisiin paikkoihin sormustinkukka itsensä taiteilee. Sellaista ahkeruutta ja sinnikkyyttä pitänee ihan kunnioittaa.

Pikkupuutarhan ison kiven päälle on kasvanut pieni havumetsä, sammaleinen sellainen. Oikeastaan sammaleetkin ovat varsin mielenkiintoisia ja tutkimisen arvoisia eläviä. Kävisikö siinä kuitenkin niin, että jos niitä tieten tahtoen ryhtyisi viljelemään, eivät enää kasvaisikaan näin nätisti, kuin esimerkiksi juuri tuon kiven päällä.

Aika moni on viime päivinä julkaissut hienoja kuvia havuistutuksistaan. Tällaiseen harmaaseen aikaan havujen upea vihreys kieltämättä piristää. Nyt onkin oiva ajankohta miettiä uusia havuistutuksia, sillä tätä paljaampaa vuodenaikaa ei taida ollakaan. Vuorimänty on kyllä yksi kestävimmistä havuista pieneenkin puutarhaan. Se selviää paksusta lumipeitteestä ja kesän helteistä ja näyttää tuuhean vihreältä, kunhan vain muistaa typistää uusia versoja vuosittain. Meidän pihalla kasvaa vuorimäntyjä, joita en ole alkuvuosina tarpeeksi typistänyt ja niinpä niiden varret ryömivät maata pitkin oksattomina tai jokunen laiha neulastupsu pitkänhuiskean oksan päässä. Vähitellen olen leikannut kaljuja varsia kokonaan pois, sillä ei niihin tule neulasen neulasta. Vuorimäntyressukat opettavat näin minulle, että heitä on hoidettava, muuten heistä kasvaa sellaisia raaskuja, ettei kukaan surematta kestä heitä katsella.

Posti toi minullekin tuoreen Pihakalenterin. Tämän vuotista kalenteria taisin jo keväällä täällä hehkutella, sillä tykästyin siihen kovasti. Tämä on enemmän kuin tavallinen kalenteri. Se on täynnä puutarhatietoutta, kivoja kuvia ja silti se on myös täysin toimiva kalenteri. Siitä löytyy tilaa kirjoitella ja sen väliin mahtuu lappuja talletettavaksi. Kalenterista löytyy suomalaiset nimipäivät sekä juhlapäivät, auringon nousut ja kuun vaiheet. Kierreselkä sallii sivujen huolettoman kääntelemisen ja A5-kokoisena kirja mahtuu arkisempaan käsilaukkuunkin. Kuluvan vuoden puutarhakalenteristani on tullut myös puutarhapäiväkirja ja muistio, josta tulevaisuudessa varmasti tulen etsimään sinne talletettuja tietoja. Sillä on jo paikka työhuoneen hyllyssä, jonne se pääsee helposti löydettäväksi heti, kun otan uuden kalenterin käyttöön.

Viikko sitten sain naapurilta kimpun ihania ruusuja. Ne ovat osoittautuneet kestäviksi, iloa niistä taitaa riittää vielä muutamaksi päiväksi.

Valoa pimeään päivään - ja luutuneisiin asenteisiin

Tänään heräsin puhelimen soittoon, mikä meidän huushollissa on aika harvinaista aamuisin. Ensimmäiseksi mieleen nousi, että mitä kauheaa nyt on tapahtunut ja kenelle. Puhelimessani on ominaisuus, että soidessaan puhelin myös kertoo, kuka soittaa. Niinpä tiesin, että soittaja on pikkuveljeni ja ryntäsin vastaamaan. Oli todella pimeää ja silmälasitkin jäivät kiireessä yöpöydälle. Veljeni kysäisi ensimmäisenä, herättikö hän minut, johon vastasin kysymällä kellonaikaa. "Kymmenen, kello on kymmenen!" Taivas, olen nukkunut aamukymmeneen, mutta ulos katsoessa sitä ei kyllä mitenkään olisi saattanut uskoa. Veljeni ihmetystä aiheutti enemmänkin se, että minä en ole mikään puoleen päivään loikoja. Viime päivinä olen kuitenkin herännyt vähän turhankin aikaisin ja mennyt iltaisin tosi myöhään nukkumaan. Univelkaa on siis kertynyt ja joskus kyllä ihminen sen ottaa takaisin. Eikä pikkuveljelläkään ollut sen suurempia huolia, kuin miten lyhentää verhot.

Jokaisella ihmisellä on täysin oma tapansa nukkua ja kirjoa löytyy joka suuntaan. Työelämässä olevan on useimmiten pakko nousta aikaisin, vaikka varhainen herääminen ei laisinkaan sopisi hänen rytmiinsä. Niinpä sitten viikonloppuina ja loma-aikoina otetaan takaisin runsasta univelkaa ja monesti tuntuu, että suurin osa vapaa-ajasta meneekin nukkumiseen. Tässä jokin aika sitten radiossa kerrottiin, että tämän päivän vuorokausirytmi on selkeästi muuttunut myöhäisemmäksi. Jos vain suinkin mahdollista, töihin mennessä käytetään liukumia ja mennään myöhemmin työpaikalle. Sieltä myös lähdetään entistä myöhemmin ja tekemättömät työt kannetaan kotiin, jossa sitten istutaan läppärin ääressä soitellen työpuheluita perheen touhutessa ympärillä. Täällä pääkaupunkiseudulla monet pyrkivät sovittamaan työmatkansa myös liikenteen sujuvuuden mukaan. Ruuhkat alkavat olla niin aamuisin kuin iltaisinkin melkoisia ja jos mitenkään voi valita, mieluummin lähtee töistä vaikka sen verran myöhemmin, ettei tarvitse seisoa pitkiä aikoja autojonoissa odotellen letkan siirtymistä jälleen muutaman metrin eteenpäin. Lyhyeenkin työmatkaan kuluu ruuhkien vuoksi hyvin paljon aikaa ja se on kaikki pois muutenkin lyhyeksi käyvästä vapaa-ajasta. Televisiota katsotaan myös entistä myöhempään. Sen huomaa itsestäkin, sillä vähänkin mielenkiintoisemmat ohjelmat ja elokuvat alkavat niin myöhään, että nukkumaanmeno siirtyy parhaassa tapauksessa puolen yön toiselle puolen.

Minulla ja Ukkokullalla on siinä mielessä onnellinen tilanne, ettei normaalisti tarvitse lähteä aamusella kotitalosta mihinkään. Ei tarvitse istua ruuhkissa, eikä murehtia lasten hakemista päiväkodista. Harvoin on noustava herätyskellon pirinään ja iltaisin voi nukkumaan mennä ihan miten itse lystää tarvitsematta miettiä riittävän unimäärän turvaamista. Aikamoista asennemuokkausta olen kyllä joutunut tekemään sen suhteen, onko moraalisesti oikein nukkua vaikka aamuyhdeksään. Vanhempani ovat olleet eläkkeellä jo vuosikausia, mutta edelleen he tuntuvat kokevan huonoa omaatuntoa, jos ovat nukkuneet aamulla vähän myöhempään. Ikänsä työtä tehneinä he ovat tottuneet heräämään varhain, mutta sen lisäksi he kuuluvat ikäluokkaan, jonka mieleen on iskostunut tekemättömyyden ja laiskottelun moraalittomuus. Se, joka ei aamusella herää kukonlaulun aikaan on huono ihminen, laiska ja saamaton. Kerrassaan kelvoton, vaikka heräämiseen ja nousemiseen ei olisi mitään syytä. Sairastaminen ja vanhenemisen mukanaan tuoma väsähtäminen ovat vihdoin saaneet vanhempani myöntymään lyhyisiin päivätorkkuihin ruokailun jälkeen. Vielä he eivät ole taipuneet menemään levolle omaan sänkyynsä, vaan torkut otetaan epämukavasti sohvalla, jotta unesta ei tulisi syvää eikä pitkääkään.

No, minä en enää juurikaan koe huonoa omaatuntoa siitä, milloin sängystä nousen ja mistä syystä. Sen verran vanhat asenteet kuitenkin minuunkin vaikuttavat, että veljeni puhelun jälkeen mietin, mahtaako hän kertoa vanhemmilleni herättäneensä minut puhelullaan kymmeneltä. Ja miten selittäisin nukkumiseni vanhemmilleni, sillä takuuvarmasti he ottaisivat sen puheeksi. Olenhan tunnetusti aina ollut ns. aamuvirkku, siis kunniallinen kansalainen, enkä laisinkaan laiska ja saamaton. En sittenkään koe tarvetta keksiä selityksiä vanhemmilleni. Olen katkaissut napanuorani ja aikuistunut tässäkin suhteessa. Ymmärrän vanhempieni ja heidän ikäluokkansa asenteita ja usein aika kummallisilta tuntuvia käsityksiä elämänmenosta, mutta ei minun tarvitse itse samalla tavoin elää ja ajatella. Ihminen voi ymmärtää ja käyttäytyä sen mukaan loukkaamatta toisten tapoja, mutta rakentaa itselleen ihan oman elämänmallinsa. Niin tässä vuorokausirytmissä kuin kattavasti kaikilla muillakin elämänalueilla.

Tällaisia ajatuksia on virinnyt tänään, erittäin pimeänä ja sateisena päivänä, jolloin valot on sisällä sytytettävä moneen lamppuun ja puutarhan omenapuut katoavat synkkään harmauteen. Meillä on onneksi katto päämme päällä, valoa ja lämpöä, vaikka toisille jaettavaksi. Siitä voi iloita ja olla tyytyväinen, vaikka jotain muuta puuttuisikin. Toisinaan on hyvä katsoa elämäänsä siitä vinkkelistä, mikä on hyvin ja sen pohjalta lähteä pohtimaan, mitä vielä tarvitsen - vai tarvitsenko mitään.
 

Kuusi kuvaa kesästä

Mökkipuutarhassa -blogin Pirjo haastoi esittelemään kuusi kuvaa kesästä. Kesäkuvia oli todella kiva käydä läpi, vaikkakin jälleen kerran huomasin, että enemmänkin kuvia voisi tallentaa. Kesä on toki muuallakin kuin vain omassa pihapiirissä ja omien nurkkien kuvaamista olisi syytä laajentaa ja monipuolistaa, etsiä uusia kuvakulmia, nousta korkeuksiin tai laskeutua maahan mahalleen. Liian usein tulee tyydyttyä tavanomaisiin näpsäyksiin, joita niitäkin pitäisi pyrkiä laadullisesti parantamaan. Täällä blogimaailmassa toisten kuvia katsomalla oppii kyllä hurjan paljon ja monet taitavat kuvaajat haastavat pelkästään kuviaan julkaisemalla tavoittelemaan parempia otoksia.  

Samoin kesäisiä kukkakuvia katsellessa mieleen nousee lukuisia mahdollisuuksia uusien kasvien hankkimisesta. Kuluneen vuoden aikana olen muiden blogeja lukiessani kirjannut mielenkiintoisia ja kenties omaan pihaan hankittavia kasveja erilliseen vihkoon. Tuota vihkoa kannattaakin sitten selailla siemenluetteloiden ilmestyessä ja viimeistään johonkin taimikauppaan lähtiessä. Puutarhalehtiä ja -kirjoja olen lukenut ja selaillut vuosikausia, mutta oikeastaan vasta puutarhablogit löydettyäni olen tosissani innostunut laajentamaan kasvivalikomaani ja toivon mukaan tulevaisuudessa kokeilemaan erikoisuuksiakin.

Kuvien ohessa olevat runot olen löytänyt netistä, niiden kirjoittajia en tiedä.

Krookukset, scillat ja tulppaanit
hymyilevät kevättä kukkapenkissä.
Koivun alla sinivuokko avaa
taivaansiniterän
auringon ihailtavaksi.

Puhtaat tuulet puhaltaa,
kauniit värit esiin saa.
Valo, lämpö tulvahtaa,
kasvoihimme hymyn saa.
Kesään tulevaan jo
aatoksemme janoaa.

Tunnen lämpimän
vihreiden puiden tuoksun,
Kuulen kauniin laulun
laulun ja heinäsirkan
soiton.
Aurinko paistaa ja
vesi on lämmintä.
On ihanaa kun on
kesä. 

Kukkaisniityt kuin keijusen tukkaa,

sammalmättäät kuin pehmyttä nukkaa.

On korkean korkea taivaankaari

taikaa täynnä on tämä satujen saari.

Yölintu hiljaa armastaan huhuu

senkin voi kuulla kun luonto puhuu.

Nuotion liekkien sammuvan näemme.

Hetkeksi yöttömään yöhön viel' jäämme.

Kesä on kuin perhon lento.

Kaunis, lyhyt ja hennon hento.

Aika kuluu mutta muistot jää,

ne rikastuttavat elämää.

Nytkö se kesä oli sitten tässä,
voi kun ois vielä hihassa ässä.
Ihan muutaman kerran vaan,
ois kiva vielä olla paljasvarpasillaan.
Vois syödä jätskiä pihalla,
ilman että ois kananlihalla.
Mutta tuleehan se kesä uudestaan,
sillävälin muista jutuista nautitaan!

Eino-myrsky alkaa jo vähitellen laantua, aurinko paistaa ikkunasta pöydällä lojuvaan joulukorttikasaan, jotka ovat enää viimeistelyä ja kuoriin laittamista vailla. Syksy on hurahtanut vikkelästi ja tällä vauhdilla kohta voidaankin ryhtyä selailemaan siemenluetteloita ja miettimään, mitä uutta tulevana keväänä pihamultaan istuttaisi. Tässähän alkaa jo hivenen vatsanpohjassa kutkuttamaan uuden kesän odottaminen. Unelmoida voi vaikka lottovoitosta tai kesästä, sillä erotuksella, että kesä tulee takuuvarmasti. Siis kesää kohti avoimin ja iloisin mielin!
 

Olla möllötetään - minä ja puutarha

Niin on ollut mukamas kiirettä, etten ole ehtinyt blogiakaan päivittää. Lukemassa käyn aika usein ja pyrin myös pikaisesti kommentoimaan niin monia lukemiani blogeja kuin vaan ehdin. Toisinaan huomaan kuitenkin tuijottavani ruutua edessäni, enkä saa päästäni ulos sanan sanaa. Tahdosta ei ole kyse, ei vaan synny mitään sellaista, jota voisi lukukelpoiseksi lauseeksi kutsua. Niin kauan, kun pihalla oli vähänkin jotain järkevää tekemistä, tunsin itseni aikaansaavaksi ja tehokkaaksi. Nyt ulkona on enimmäkseen ollut sateista, märkää ja pimeää, joten sinne ei ole tullut mentyä ainakaan valokuvaus mielessä. Vapaa-aika on kulunut lähinnä sohvan nurkassa kirjaa lukiessa tai lehtiä selaillessa. Tai sitten vain olla möllöttämässä.

Eilen sain itseni hilattua ylös sohvalta ja pukeutumaan ulkoilutamineisiin. Siitä onkin jo kohtuullisen helppo ryhtyä laittamaan töppöstä toisen eteen ja kiersin perälenkiksi kutsumamme vajaan tunnin reitin kotinurkilla. Kamera oli mukana ja kokonaista neljä kuvaa tuli napsittua. Hyvästä tahdosta ja reippaasta aikomuksesta huolimatta en löytänyt kovinkaan paljon sellaista, joka olisi innostanut kuvaamiseen. Mitä nyt tuollainen kanto, jolle oli kasvanut vihreät hiukset päähän.

Tänään kävin aikani kuluksi katsomassa, onko lämmin marraskuu saanut sipulit nousemaan pintaan. Vaikka laitoin omat sipulini turhankin aikaisin maahan, en löytänyt istutuskohdista kärjen kärkeä kurkistamassa mullasta. Sen sijaan isomaksaruoho näyttää pulpauttaneen pintaan pieniä alkuja ja myös pikkusydän oli aika keväisen näköinen punertavine kärkineen. Ehkä lämpötila voisi laskea tuonne nollan tuntumille päiväsaikaankin, niin kasvit osaisivat asennoitua pieneen talviuneen paremmin.

Kesällä siirtämäni mahoniat voivat hyvin ja puskevat pieniä silmuja. Pelkäsin kovin menettäväni mahoniat, mutta niille oli ihan pakko keksiä parempi istutuspaikka, sillä aiemmassa paikassa ne joutuivat talven aikana vahingossa tallotuiksi ja muutenkin kaipasivat hiukan varjoisempaa paikkaa. Kerään tuonne talon puistopäätyyn kasveja, joita ei kalkita ja jotka pärjäävät vähemmällä valolla. Siellä on jo ennestään mm. rhodoja ja kotkansiipiä.

En ole erityisen hyvin onnistunut rhodojen kasvattamisessa. Luultavasti olen aina istuttanut ne aivan vääränlaisiin olosuhteisiin, jolloin ne ovat enimmäkseen kituneet ja lopulta olen kaivanut ne pois. Vanhin rhodomme näyttäisi vihdoin ryhtyneen viihtymään talon puistopäädyssä. Se tuskin on kukkinut kertaakaan istuttamisensa jälkeen, mutta nyt elän toivossa. Alkukesästä laitoin sille kunnon rhodomultaa ja lannoitin rhodolannoitteella. Mahtaako tuo sentään olla vielä kukkanupun alku? Saattaisi siitä ehkä tulla ainakin uusi lehti rhodooni.

Juusoa otti hieman pattiin, kun mamma tallusteli ihan väärään suuntaan kameransa kanssa, vaikka hän olisi halunnut lähteä pienelle lenkille metsikköön. Edes naapurin Leevi-kissa ei suostunut jäämään leikkikaveriksi, joten nytkö tässä pitää ihan yksinään itseään viihdyttää. 

Ehkä tämän turhanpäiväisen vetelyyden aiheuttaa tuleva joulu tai pikemminkin parhaillaan vallitseva välitila, joka ei ole oikein mitään. Ei ole kesä, mutta ei talvikaan. Ulkona on maa paljaana, mutta ei siellä voi juuri mitään tehdä. Joka paikassa hehkutetaan kiivaassa tahdissa tulevaa joulua, mutta ei se vielä niin ajankohtainen ole, että sen suhteen kannattaisi ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin. Toki olen aloittanut joulukorttitehtailun, mutta siinä se sitten onkin. Taidanpa mennä sohvalle selailemaan joululehtiä.

 
Olen saanut uuden lukijan blogiini; siis lämpimästi tervetuloa Vikki, taisit vastavuoroisesti saada mnut innostumaan kuvistasi.

Mökkipuutarhan Pirjo antoi minulle haasteen "Kuusi kuvaa kesästä" ja siihen olen luvannut vastata - oikein mielelläni selailen lähipäivinä kesäisiä kuvia.

Marraskuun iltoina nähdä voi kummia

hämäriä hahmoja, varjoja tummia.

Lieneekö tonttu vai naapurin kissa

vilahdus vain -

se on kadoksissa.

- Uppis -

Nenäpäivän kissaterapiaa

- "Ihanasti aamuni näin alkaa...", lauleskeli Juuso köllöttäen Ukkokullan lehtiosion päällä. 
- "Nyt on isännän vuoro rapsuttaa minua, mamma lähti vaihteeksi pesemään naamaansa kaikista niistä karvoista, joita minusta irtosi, taitaa ollakin talvikarvan vaihtoaika".

- "Miltäs tuolla ulkona näyttää? Ei taida sataa eikä tuulla, joten ehkä nyt saattaisin laskea hienot tassuni koleaan maahan ja käydä hieman haistelemassa pihamaan tuoksuja. Ihan huvin vuoksi voisin vähän pelotella pikkulintujakin. Ne kun eivät näytä tajuavan, etten pääse niihin kynsiksi noiden tylsien valjaiden vuoksi. Onneksi palvelusväki ruokkii minua niin hyvin, ettei tarvitse ihan tosissaan lintuja metsästää."  

Onhan toki huomattavasti miellyttävämpää istua taponlehden päällä kuin kostealla mullalla. Pysyy tassut kuivina ja takamuskarvat puhtaina. Mitä nyt joitakin neulasia ja joskus myös jokunen pieni etana kulkeutuu karvojen mukana sisätiloihin. Tässä oikeastaan Juuso kuikuilee sisäänpääsyä Mamman haravoidessa nurmikkoa. Joka kerran ohi kulkiessani kissa naukaisi sanoakseen, että kyllä nyt tämä ulkoilu riittää ja pitäisi päästä omaan nojatuoliin köllöttämään. Jos olisin mennyt tarpeeksi lähelle, Juuso olisi jopa saattanut käydä saappaan varteen kiinni hermostuttuaan tottelemattomuuteeni. Niin rauhallinen kissa kuin se yleensä onkin, kykenee sekin äärimmäisiin tekoihin mielipiteensä esille tuodakseen. Jollei muuten pääse sisään, on syytä pysäyttää palvelusväki ihan kunnolla, vaikka sitten hampaat irvessä.

Juusolla on tapana istua takkahuoneen ikkunalaudalla tarkkailemassa maailman menoa niin sisällä kuin ulkonakin. Ikkunalaudan alla hohkaa patteri lämpöään ja siinä on hyvä kuivata ulkona kastuneet tassut. Mamma saa sitten harjata ja imuroida kaikki kuivuvista tassuista lattialle pudonneet roskat. Näin syksyllä tavaraa siivottavaksi löytyy ajoittain ihan kunnolla, talvella sitten varsin vähän. Ikkunalasissa kulkee tasainen rivi pieniä tahroja, joita Juuso nenällään painaa tatuoidakseen ikkunan mieleisekseen tai ehkäpä merkatakseen alueen omaksi reviirikseen. Tai kenties pelkästään nähdäkseen paremmin ulos. Joskus vuosikausia sitten vieraillessani koiraperheessä huomasin samanlaisen merkkirivistön ystäväni ikkunaruudussa. Silloin tuumasin, ettei perhe ehkä ole kovin innostunut siivoamisesta. Nyt olen huomannut, että on aikoja, jolloin meidän ikkunoita saisi pyyhkiä jatkuvasti, jos haluaisi niiden olevan läiskättömiä. Ja kissan nenänjäljet ovat kuitenkin aika pikkuisia verrattuna ystäväni koiran isoon kirsuun ja sen jättämiin jälkiin ikkunassa. Eläimen kanssa eläessä on hyvä opetella katsomaan joitakin asioita sormiensa välistä tahi olemaan katsomatta laisinkaan. Liiasta puunaamisesta saa vain turhan stressin.

"Kesällä oli mukava nukkua Mamman sängyssä, mutta tämän talon iso nojatuoli on nyt minun valtakuntaani." Näin lienee Juuso ajatellut, kun muutaman päivän takkahuoneeseen siirtämääni nojatuolia kierreltyään päätti ottaa sen omaan käyttöönsä. Tuoli on yli 20 vuotta vanha ja se on uudelleen päällystetty jo kahteen kertaan. Valitettavasti tuolissa on hiukan epämukava istua, sillä istuintyyny valuu miten sattuu ja kunnollisen istumisasennon löytäminen on likimain mahdotonta. En vain ole raaskinut toistaiseksi tuolista luopua, sillä se on osa tuolloin aikanaan hankkimaani kahden sohvan kokonaisuutta. Kun tuoli aiemmin oli olohuoneen puolella, siinä tuli istuttua sivuttain jalat käsinojan yli heitettyinä ja pää nojaten selkänojan sivuosaan. Tuo asento sopi tietenkin oman porukan läsnäollessa tai yksikseen kirjaa lueskellessa, mutta sellaisessa asennossa on aika vaikea seurustella esimerkiksi vieraiden kanssa. Tässä eräänä päivänä keksin siirtää tuolin takkahuoneeseen, jossa se ei olekaan koskaan aiemmin ollut. Nyt tuoli onkin sitten saanut arvolleen kuuluvan käyttäjän. Pitäähän talon isännällä eli meidän Juusolla olla kunnon nukkumapaikka. Sellainen, jossa on hyvä maata niin kerällä kuin selällään köllöttäen ja josta on hyvä näkymä moneen suuntaan. Eivät pääse viholliset yllättämään selän takaa ja niin sujuu kotoväen tarkkailu ja hallinta yksissä tassuissa.

Varsin harvoin Juuso tulee katselemaan televisiota. Meillä olikin vuosikausia melko pieni töllötin kirjastohuoneessa, eikä se kiinnostanut Juusoa senkään vertaa. Jokin aika sitten hankimme isomman taulutelevision olohuoneeseen ja etenkin ensimmäisenä iltana kokoonnuimme koko perhe telkun ääreen. Siis minä ja Ukkokulta. Juusokin. Se istui pöydän alla televisiota katsellen. Tiedä häntä, mitä sen mielessä liikkui. Taivasteliko vain sitä, miten palvelusväki tuijottaa pelkästään ison kuvan lumoissa kaiken roskankin uudesta telkusta. No, nyt on alkuinnostus laantunut ja pystymme jälleen ennakkoon arvioimaan, mitä milloinkin kannattaa katsoa. Koko iltaa ei siis käytetä isomman kuvan ihmettelemiseen. Luulenpa, että Ukkokullan katsoessa tässä yhtenä iltana jalkapalloa, Juusoa enemmänkin ärsytti meidän kiinnostuksemme televisiota kohtaan. Ehkä se olisi toivonut rapsutuksia tai kenties jopa pientä piilosleikkihetkeä. Jospa tuo television eteen - kirjaimellisesti eteen - asettautuminen on vähän samanlainen reaktio kuin aamuisen sanomalehden päällä makaaminen. Huomio kissaan, eikä mihinkään muuhun!

"Joskus, kun mamma on ollut koko päivän liesussa, on kissan ihan pakko tulla kylkeen kiehnäämään ja saamaan päivän rapsutusannoksensa. Kun mamman naama on täynnä kissankarvoja ja rapsuttelut rapsuteltu voikin sitten kierrähtää selälleen ja valloittaa sohvasta hiukan useammankin palan. Joutaahan mamma istumaan vaikka vähän pienemmälle siivulle. On se vain niin ihanaa kissanelämää loikoa keskellä sohvaa vatsamakkarat hellyydestä kipeinä ja kuunnella palvelusväen rauhallista turinaa siinä ihan lähellä. Mamma se innokkaasti sijoittelee noita torkkupeitteitä paikkoihin, joissa kuvittelee minun hyvin viihtyvän. Onhan ne ihan mukavan pehmoisia ja lämpimiä, mutta ihan vain mamman iloksi niiden päälle välillä istahdan tai makuulle kellahdan. Minulle kyllä kelpaa ihan tuo paljas sohvakin." tuumaa Juuso.

Lapsella on kaksi kissaa, veljekset Loki (yläkuvassa) ja Nemo (alakuvassa). Pojat tai Vintiöt niin kuin minä niitä kutsun, ovat aika isokokoisia maatiaiskissoja. Pojat ovat olleet meillä silloin tällöin hoidossa, mutta nyt olen käynyt niitä ruokkimassa noin kerran kuukaudessa Lapsen ollessa opiskelujensa vuoksi toisella paikkakunnalla lähiopetusjaksoilla. Minun on helpompi reissata 50 km:n matka hoitamaan Poikia, kuin Lapsen raahata niitä meille. Juuso kun ei alkuunkaan tykkää näistä vekkuleista kavereista, vaan sähisee ja murisee vielä pitkään senkin jälkeen, kun Pojat ovat jo lähteneet omaan kotiinsa. Nemosta on aivan toivotonta saada kuvaa, jossa se olisi edes hetken paikallaan. Nytkin näpsin sarjassa ja vain kahdessa kuvassa kissa oli jotakuinkin pysähtyneessä asennossa. Kaikki muut kuvat olivat lähinnä mustavalkoisia vilahduksia. Nemon rakettimainen olemus vaikeuttaa myös Lokin kuvaamista, sillä vaikka se olisikin paikallaan, sen pää tuppaa seuraamaan velipojan liikehtimistä.

Loki on selvästi rauhallisempi kaveri ja usein tyytyy vain hissukseen sivusta seuraamaan, mitä velipoika touhuaa. Nemo sen sijaan on varsinainen Houdini. Aivan uskomattoman taitava avaamaan lukittuja ovia. Kyllästymiseen saakka se jaksaa räplätä jotain ovea, jonka se ehdottomasti haluaa saada auki. Luultavasti useimmat kissat inhoavat suljettuja ovia ja pyrkivät tavalla tai toisella saamaan ne auki. Nemolla riittää totisesti energiaa ja taitoa ja monta kertaa se onkin karannut meidän terassin ovestamme. Alkuun kuvittelimme, että riittää, kun lukitsemme oven. Ei riittänyt, kissa keksi nousta ikkunalaudalle, josta käsin se ulottui kahvaan ja lukitusmekanismiin pyöräyttäen lukon auki. Siitä vaan vapaasti maailmalle, vaikka sinne ei muuten niin mieli tekisikään. Pääasia, että ovi on saatu auki.

Kissoja siellä, kissoja täällä, kissoja siellä täällä. Miten onkin meidän perheestä tullut tällaisia kissafaneja, että kaikki hommaavat lemmikiksi kissan. Minulla on yksi pikkusisko, yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Siskon kissa sairastui ja jouduttiin nukuttamaan ihan vähän aikaa sitten. Kuvassa oleva Roope on isoveljeni 5-vuotias tallikissan jälkeläinen. Toinen pikkuveljistäni asuu Salossa ja hänellä on harmaa Missi-kissakaunotar. Toisen pikkuveljeni hännätön 16-vuotias Meetu-kissa on ollut jonkin aikaa vanhemmillani hoitokylässä, tällä veljellä on lisäksi karkeakarvainen mäyräkoira. Vanhemmillanikin oli kymmenisen vuotta sitten brittiläinen lyhytkarvakissa Miku, joka eli hiukan yli kymmenvuotiaaksi. Lapsistamme tyttärellä on nuo kaksi kissaa, Loki ja Nemo. Poikakin joskus pohtii, pitäisikö hänenkin hommata itselleen kissa, mutta toistaiseksi hän on tyytynyt rapsuttelemaan Juusoa. Ehkä opiskelevan sinkkupojan on helpompi lähteä ulkomaanreissuilleen, kun ei ole huolehdittavana kissaa.

Tällaista kissa-aiheista höpinää parempia puutarha-aikoja odotellessa. Tänään YLEssä vietetään 7. kerran nenäpäivää. Itselleni ei ole ihan selkeästi valjennut Nenäpäivän taustat, joten kaivoin netistä lisätietoa, josta osa tässä:

Visio: Nenäpäivän visiona on Suomi, jossa jokainen edistää kehitysmaiden lasten ihmisarvoisen elämän toteutumista. 

 

Missio: Tehtävämme on kerätä varoja pitkäkestoisiin kehitysyhteistyöhankkeisiin ja 

edistää globaalia oikeudenmukaisuutta viihteen ja yhteisen kansanliikkeen voimalla.

 

Nenäpäivän järjestää Ylen Hyvä Säätiö. Sen ovat vuonna 2004 perustaneet Suomen Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen UNICEF. Säätiön toiminnassa ovat mukana myös Pelastakaa Lapset, Plan Suomi Säätiö, Suomen Lähetysseura, Fida International, Solidaarisuus ja SASK. Yleisradio tukee Nenäpäivää ohjelmatoiminnallaan. Lisäksi Nenäpäivä saa ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyövaroista tiedotustukea kehitysyhteistyöstä tiedottamiseen.

 

Isossa-Britanniassa Red Nose Day on näkynyt katukuvassa jo 28 vuotta, ensimmäistä paikallista Nenäpäivää vietettiin jo vuonna 1985. Järjestäjänä on Comic Relief – järjestö, jota BBC tukee ohjelmistollaan. Briteissä Red Nose Day on jo varsinainen kansanliike: ihmiset ympäri maata hulluttelevat hyvä asian puolesta. Vuonna 2012 Red Nose Day keräsi yli 100 miljoonaa puntaa! Nenäpäivää vietetään nykyään myös mm. Saksassa, Australiassa, Norjassa ja Islannissa.

Nenäpäivä kerää varoja maailman köyhimmissä oloissa elävien lasten hyväksi ja yllyttää suomalaisia hauskaan varainkeräykseen. Nenäpäivä järjestetään kerran vuodessa loka-marraskuun aikana. Kolmen viikon kampanja huipentuu Yle TV2:n Nenäpäivä-show’hun, jossa mukana on Suomen kirkkaimpia tähtiä. Nenäpäivää 2013 vietetään 8.11. Kampanja käynnistyy 16.10. 

Nenäpäivä 2012 keräsi reilut 2 miljoonaa euroa. Suomalaisten avulla tuhannet lapset pääsevät kouluun, saavat suojaa hiv-tartunnalta tai nukkuvat yönsä turvassa malariaverkon alla. 

Lisätietoa Nenäpäivästä löydät osoitteesta:  http://nenapaiva.fi/tietoa

 

Kissamaisten juttujen ja Nenäpäivän puitteissa 

toivotan kaikille mukavaa viikonvaihdetta!