Ristipistokortteja ja lunta, kuinkas muuten...

Olohuoneen ikkunasta näkyy lunta, lunta, lunta.

Ankaran lumiurakan jälkeen en huomannut käydä pihalla kuvaamassa päivä päivältä korkeammaksi kohoavia lumipenkkoja. Mikäs oli tammikuun alussa kolalla hurautella pihalle sataneet lumet puiston siimekseen, kun lumesta painavaa kolaa ei tarvinnut nostella mihinkään eikä juuri muutenkaan käyttää lihaksiaan. Tänään juttu oli jo toinen, kun kolan kuljetusmatkat ovat pidenneet ja niissä muutamissa mahdollisissa paikoissa kolaa joutuu jo kunnolla ponnistaen kuskaamaan lumiharjanteille. Joka paikasta ei myöskään kolaamalla voi lunta poistaa vaan siihen tarvitaan lapiotyötä. Muutaman kunnon lapiollisen jälkeen täytyy hetki puhista ja hengähtää, jonka jälkeen taas jatketaan. No, tuleepa ulkoiltua ja kuntoiltua. Eipä enää kaipaa lenkkeilemään. Kun sitten piha oli siistitty ja sisälle palattu, totesin, etten enää jaksa lähteä kuvausreissulle pihamaalle ja niinpä nostin sälekaihtimen olohuoneesta ja räpsäisin yllä olevan kuvan pihamaasta.  

Auton katolla arviolta 20 cm lunta

Kävin toki kaivamassa myös auton lumesta ja otin kuvan sen katolle kertyneestä eilispäivänä sataneesta lumesta. Huomenna on ilmeisesti odotettavissa sama homma, ja mahdollisesti myös muina tämän viikon päivinä. Säätiedotuksessa luvattiin nimittäin lisää lunta. Eiköhän tämä jo riittäisi. Onneksi sentään pakkaset ovat kohtuullisia ja luvassa on ihan suojakelejä. Sellaisia ei olekaan ollut, pelkkää pakkaslunta, joten lumipinta tulee madaltumaan lähitulevaisuudessa ainakin jonkin verran. Minua nämä pöperöiset ajokelit eivät ole pahemmin haitanneet, mutta kyllä autoilijat eilenkin maanteillä saivat kolareita aikaan, vaikka oli sunnuntai ja hiihtolomaviikko alkamassa. Eli ei siis kovin vilkasta liikennettä, luulisin.

Edelleen olen ristipistohimon vallassa. Kohta alkaa aidakangas olla lopussa ja melkoinen osa mallilehdistäkin läpikäytynä. Näitä kortteja on hauska tehdä. Illassa saa hyvällä tuurilla valmiiksi useamman pienen kuvan ja sitten vain silittämään ja kortteja askartelemaan. Yhden kortin raaskin myydä ystävälleni, mutta muiden suhteen en ole vielä tehnyt mitään päätöstä. Laitanko yleishyödyllisen yhdistyksen myyjäisiin vai myynkö itse. Kenties pidän kaikki kortit ja lähettelen omille läheisilleni. Onneksi tämä käsityövillitys jyllää juuri nyt, kun sen toteuttamiseen on hyvää aikaa. Kevään edetessä alkaa piha houkutella ja silloin tällaiset siistejä sisätiloja vaativat askareet jäävät toiseksi.

Tulipa tässä viikonvaihteessa puuhattua myös leipomusten parissa. Kylään oli tulossa kahvittelijoita isompi porukka ja innostus tarjota jotain hyvää sai vallan. Kun sitä kerran leipomaan ryhtyy, kannattaa huomioida myös tulevia tapahtumia. Niinpä pullataikinasta jouti muutama korvapuusti myös pakastimeen. Samoin herkulliseksi osoittautuneesta kinkku-suppilovahvero -piirakasta. Jonain toisena päivänä pääsee siis melko helpolla, kun voi ottaa pakastimesta tarjottavaa. Joskus aikoinaan ihmettelin, miten saada aikaan onnistunut hyytelökakku, tuorejuustosta, rahkasta tai mistä nyt haluaakin. Nyttemmin niitä on tullut väsättyä, eihän se näköjään vaadi kuin hyvän ohjeen. Minä nimittäin en ole niitä, jotka taikovat omasta päästä leipomuksia. Ruokaa pystyy säveltämään kaapista löytyvistä aineista, mutta kakkujen ja muiden leipomusten suhteen se ei onnistu. Siis ei minulta. Tällä kertaa opettelin suklaakoristeiden tekemistä, mutta siinä joudun vielä hiukan harjoittelemaan.

Korvapuustit ja pikkupullat saan nykyisin onnistumaan lähes poikkeuksetta. Joskus ne pyllähtävät milloin mihinkin suuntaan vinoon, mutta makuunhan näkö ei vaikuta. Niin lumen kolaamisessa kuin korvapuustien leipomisessa voi tällainen pedantti täydellisyydentavoittelija harjoitella turvallisesti epätäydellisyyden suvaitsemista. Kun aura-auto paiskaa portillesi täyden lastin juuri siitä poistamaasti lunta, ei enää ole niin nokonuukaa, käykö portinpielen putsaamassa heti vai myöhemmin. Eikä noiden pullienkaan tismalleen yhteneväinen koko ja näkö jaksa kovin huolestuttaa. Jos tällaiset asiat aiheuttavat päänsärkyä ja surullista mieltä, on parempi pysytellä kaupan pullissa ja tilata maksullinen pihatalkkari hoitamaan lumityöt.

Lunta, lunta, lunta.....

Jollei kevät muuten tule, niin käy ostamassa nippu ihanan raikkaita tulppaaneja. Näistä oransseista kukista tuli melkeinpä auringonpaistetta olohuoneeseen. Viime viikkoina olen suorastaan törsännyt rahaa kukkiin: tulilatvoja, esikoita, tulppaaneja. 80-90 -luvulla olin töissä paikassa, jonka pääovelle saapui pakettiautosta kukkia ja vihanneksia myyvä kaveri kerran viikossa. Keskus soitti tietyille henkilöille ilmoittaen, että "kukkapoika" on paikalla. Niin me valitut sitten levitimme tietoa kukin omassa kerroksessamme, jonka jälkeen hissit suhisten ihmiset lähtivät ostoksille firman ulko-ovelle. Kukkapojan ansiosta työpöydälläni oli usein kukkia ja tulipa niitä ostettua kotiinkin. Jos kukkakauppa ei satu arkipäivän kulkureiteille, ei sinne juurikaan tule huvikseen erikseen lähdettyä. Markettikukat ovat kuitenkin nykyisin sen verran hyviä ja kestäviä sekä edullisia, että niitä kyllä raaskii omaksi ilokseen ostaa.

Esikoita ostin kotiin kokeillakseni, saanko ne säilymään elossa siihen saakka, kunnes lumi sulaa ja voin istuttaa kukat oman pihan multaan. Kerran aiemmin olen siinä onnistunut, mutta enpä kyllä ole sen jälkeen samaa juttua kokeillutkaan. Tuo aikoinaan ruukusta pihaan istutettu esikko on alkanut elää omaa elämäänsä ja jopa hiukan levinnyt.
Ostin eri värejä nähdäkseni, onko niistä joku kenties toistaan vahvempi ja kestävämpi. Keltaisiakin löytyy keittiön ikkunalta.

 Tänään tuolla ulkosalla liikkuessani tuli mieleeni oheinen, jossain vaiheessa sähköpostiviihdykkeenä levinnyt kuvitteellinen lumitarina. Eilen ukkokulta teki kaksi tuntia lumitöitä ja lisää lunta on luvassa. Vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että tällainen luminen talvi on kaikin puolin kaunis ja toivottava, riittäisi olemassa oleva lumi minulle erinomaisen hyvin. Joko aura-autot on jossain todella kiireisissä tehtävissä tai sitten niiden käyttäminen on liian kallista, eipä niitä juurikaan tien päällä näe. Kevyen liikenteen raitit ja risteykset ovat yhtä lumimössöä, johon auton renkaat jäävät pyörimään ja jalankulkijat lentävät pyrstölleen. Mutta ihan ensiksi tämä kuvitteellinen päiväkirjatarina:
                        

Rakas päiväkirja,

Tammikuu 2.
Lunta sataa. Ensilumi on sitten kaunista. Luonto tulee kauniin valkoiseksi ja mieli piristyy, kun ei ole enää niin pimeää. Tein vaimolleni ja itselleni kuuman rommitotin ja istuimme ikkunan ääressä katsomassa hiutaleiden leijumista kevyesti maahan ja peittämässä puun oksia. Todella kaunista.

Tammikuu 15.
Heräsin ja katsoin ikkunasta ulos. Koko maiseman peitti kristallinkirkas uusi lumi. Hieno näky. Jokaisella puulla ja pensaalla oli valkoinen kaapu. Tein talven ensimmäiset lumityöt ja nautin joka kolallisesta. Kolasin sekä pihan että jalkakäytävän. Myöhemmin päivällä teknisen viraston aura aurasi tien ja työnsi lumen portin eteen. Kuljettaja hymyili minulle ja vilkutti. Minäkin vilkutin hänelle ja kolasin portin taas auki.

Tammikuu 17.
Viime yönä satoi vajaat 15 cm lunta ja pakkasta on pari astetta. Pihakoivuista katkesi muutamia oksia lumen painosta. Tein lumityöt. Ja taas saatuani työt valmiiksi, tuli aura-auto. Lumi oli tällä kertaa ruskeanharmaata.

Tammikuu 18.
Sää lauhtui, lumi suli sohjoksi, joka jäätyi liukkaaksi, kun pakkanen taas laski. Kaaduin perseelleni jalkakäytävälle. 150 mk poliklinikkamaksua, mutta onneksi mitään ei ollut poikki. Sääennustus lupasi lisää lunta.

Tammikuu 20.
Yhä kylmää. Myin vaimon auton ja ostin maasturin, jotta hän pääsisi töihin. Auto liukui kuitenkin päin kaidetta ja oikea etukulma meni aika pahasti kasaan. Viime yönä satoi reilut 15 cm lunta. Molemmat autot ovat aivan suolassa ja kurassa. Tiedossa lumitöitä tänään. Se perkeleen aura ajoi meidän ohitse kaksi kertaa.

Tammikuu 21.
10 astetta pakkasta. Lisää tuota perhanan lunta. Pihalla ei ole yhtään puuta tai pensasta, joka ei olisi vahingoittunut. Sähköt oli poikki melkein koko yön. Yritin pitää talon lämpiminä kynttilöillä ja bensiinilämmittimellä, joka tosin roiskaisi hiukan yli, syttyi tuleen ja oli polttaa koko talon. Sain onneksi matolla tukahdutettua liekit, mutta sain toisen asteen palovammoja käsiini ja silmäripset ja kulmakarvat paloivat. Auto karkasi käsistä matkalla poliklinikalle ja hajosi lunastuskuntoon.

Tammikuu 22.
Tuota vittuperkeleen valkoista paskaa tulee koko ajan. Kaikki perkeleen vaatteet pitää olla päällä, jos haluaa käydä postilaatikolla. Jos saan käsiini sen kusipään, joka ajaa tuota aura-autoa, niin revin siltä sydämen rinnasta. Se on varmaan kulman takana kytiksessä ja odottaa, kunnes saan jalkakäytävän puhtaaksi! Sähköt yhä poissa. Vesijohto jäätyi ja näyttää siltä, ettei katto kestä lumen painoa.

Tammikuu 23.
Saatana, 12 perkeleen senttiä uutta vitun lunta ja vitun räntää ja vitun jäätä, ja herra yksin tietää mitä paskaa sitä taivaasta viime yönä tuli. Yritin osua aura-auton kuljettajaa jäähakulla, mutta se pääsi pakoon. Vaimo jätti minut. Auto ei lähde käyntiin. Luulen, että minusta on tulossa lumisokea. En pysty liikuttamaan varpaitani. En ole nähnyt aurinkoa viikkoihin. Ennusteissa luvataan lisää lunta. Viima tekee ilman purevaksi. Perkele, muutan Espanjaan. Vituttaa niin perkeleesti! Saatanan lumi ja koko vitun talvi.

Pakkasen purressa

Helmikuu on kohta puolessa välissä, enkä ole hakenut suksia edes kellarista ulkosalle. Näyttää uhkaavasti siltä, ettei tänä talvena tule sen enempää hiihdettyä kuin luisteltuakaan. Mihin kaikki aika hupsahtaa? Koko ajan tuntuu olevan kiire sinne ja tänne ja rästitehtäviä on ihan jonoksi. Lapsena ja aika pitkälle teini-ikäänkin hiihtäminen oli luonnollinen osa talven liikuntaa. Kilpahiihdosta en koskaan tykännyt, mutta hiihtoretki aurinkoisena talvipäivänä likkakaverin kanssa oli todella hauskaa. Meillä oli evästä mukana ja ne nautittiin rinteessä seisovan kuusen juurella. Taisi olla jo sen verran kevättalvi, että aurinko oli sulattanut pälven havupuun juurelle ja siinä neulasten tuoksussa voileivät ja mehu maistuivat taivaalliselta. Aika monet muistot lapsuudesta ovat enemmänkin tunnelmia ja etäisiä tuoksuja kuin selkeitä muistikuvia jostain tapahtumasta. Hiihtämisenkin suhteen on silmät suljettuaan helppo muistoissaan aistia tuulenvire villapuseron läpi iholle ja luminen suhina suksen liikkuessa ladulla. Sen sijaan aika harvaa hiihtoreittiä tai eväspaikkaa on enää mahdollista mieleensä palauttaa. 

Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, kuinka lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän. Minun lapsuudessani oltiin kyllä miltei aina vapaa-ajalla ulkona. Lumi oli mahtava materiaali kaikenlaiseen rakentamiseen ja luomiseen. Jopa luisteleleminen laajeni myös kentän laidoille, jonne aurattuihin valleihin rakensimme tyttökavereiden kanssa monihuoneisia koteja. Mukana oli kynttilänpätkät, joita talvi-illan hämärtyessä sytyttelimme lisätäksemme kodikkuutta leikkeihimme. Sitä en tiedä, mitä luistimen terät loppujen lopuksi tykkäsivät tästä luistelemisen oheistouhusta, mutta kivaa meillä ainakin oli. Ja luisteleminenhan kuului olennaisesti noihin lumivallien kotileikkeihin. Täytyihän välillä lämpimikseen liikkua laajemmassa kaaressa ja alunperinhän sitä kuitenkin lähdettiin ulos luistelemaan. Turha oli välillä kotiin kipaista kenkiä vaihtamaan. Pojista oli toki ajoittain riesaa, kun he yrittivät valloittaa jääkentästä liikaa tilaa lätkälleen.

Vaikka pakkanen vielä paukkuukin 20 asteen hujakoilla, on kevättä jo runsaasti ilmassa. Talitintit lurittelevat pensaissa ja päivä on pidentynyt niin aamusta kuin illastakin. Eipä mene aikaakaan, kun saa ryhtyä potkimaan lumikasoja aurinkoisiin pälvikohtiin kevään jouduttamiseksi. Tietenkin sitä aina toivoo tulevaa kesää lämpimäksi ja aurinkoiseksi. Jotta voisi istua pihakeinussa haistelemassa sireenien tuoksua. Harmittaa, kun aina sortuu odottamaan jotain muuta sen sijaan että eläisi juuri tätä hetkeä täysin palkein. Yksin lenkillä ollessani kyllä pystyn nauttimaan luonnosta ympärilläni. Näinä pakkasen ja lumen kuuraamina päivinä kävelylle lähtiessäni ahmin kaikilla aisteillani ympärilläni olevaa postikorttimaisemaa. On helppo ymmärtää, miksi monet lämpimistä maista Suomeen tulleet turistit ihastelevat lumen luomaa kauneutta. Tässä yhtenä päivänä tajusin myös lumen vaikutuksen äänimaailmaan. On paljon hiljaisempaa ja liikenteenkin melu tuntuu pehmeämmältä.

No, vaikka lumi onkin kaunista, odotan silti jo hillittömästi kesää. En ole niitä ihmisiä, jotka tykkäävät syksyn pimeydestä ja talven tuomasta mahdollisuudesta kääriytyä kodin lämpöön. Minä pidän valosta ja lehtivihreästä, ruohomatosta ja pihlajankukkien tuoksusta.Tulenpa ihan malttamattomaksi odottaessani aikaa, jolloin jokainen kierros puutarhassa näyttää taas jotain uutta. 

***************************

Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät ja 

jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä päivänkoitto.

Kahlil Gibran 

***************************

Kuutamolla kerran

Ystävänpäiväkortit valmiina postitettaviksi.

Eilen illalla oli upea kuutamo. Täysi kuu valaisi lumisen maiseman ja loi hienot varjot illan pimeyteen. Oli ihan pakko mennä ulos katselemaan kuunvalossa sinertäviä hankia ja yritin myös napsia kuvia, mutta en onnistunut tallentamaan kylmän illan sinistä lumoa. Lauantaina taisi olla tämän talven kylmin päivä täällä etelässä. Odotin kameran kanssa, josko pakkanen laskisi -30 asteeseen, mutta niin ei käynyt. Päivän mittaan pakkanen lauhtui muutaman asteen ja tämän viikon puolella onkin sitten jo huomattavasti lauhempaa.

Lumi tekee luontoon hassuja kuvioita ja kohoumia. Alapihan marjapensaatkin ovat pyöreitä pahkuroita lumen pinnalla. Varsin kauniista postikorttimaisemista olemme taas saaneet nauttia.

Kissa ei ulkona viihdy, pikimmiten käy kaivamassa kuopan lumeen ja sitten jo vauhdilla takaisin sisälle. Voisihan sitä itsekin ulkona enemmän aikaansa viettää, mutta mihin lie epäolennaiseen kaikki aika nykyisin tuhraantuu.

Kaikki talven elementit

Ihanaa, patteri lämmittää. Nyt pitää saada nopeasti tassut lämpimiksi.

Ulkona pakkasta 15 astetta ja sisällä mukavan lämmintä. Auringonpaiste saa hangen kimaltamaan ja maisemaa jaksaisi katsoa vaikka kuinka. Pakkanen on huurruttanut puiden ja pensaiden oksat, mutta linnut ovat jo alkaneet visertää lupaavasti. Miten tässä onkin niin kevättä odotteleva ja enteilevä olo? Johtuisiko se allakan sivun kääntymisestä helmikuulle vai tuosta upeasta auringosta?

Eläimet ovat viisaita; kun on kylmä, lötkötellään lämpimässä. Meidän katti menee heti ulkoilun jälkeen ikkunalaudalle, alla hohkaavan patterin lämpöön. Aikansa siinä köllötettyään se tassuttelee kirjaston sohvalle, joka on nykyisin sen lempipaikkoja. Siellä se ajoittain tarkkailee isäntäväkensä puuhia ja ajoittain nukkuu kovaäänisesti kuorsaten. Eipä silti, kyllä minäkin kissaani tarkkailen. Minusta on hauska katsella, kun se ilmeisesti unia nähdessään säpsähtelee ja saattaa silmänräpäyksessä nousta jaloilleen venyttelemään voimakkaasti palaten pian takaisin kerälle nukkumaan. Seuraavassa hetkessä se onkin jo selällään jalat kohti kattoa, mutta odotapas vain, jos itse lähden liikkeelle. Kissa ehtii taatusti ennen minua keittiöön, vaikka olisi ollut kuinka syvässä unessa. Refleksit sillä kyllä toimivat erinomaisesti.

Teepäs tämä perässä, laita takajalka korvan viereen ja painu unten maille!

Tulppaanit ovat ihania kukkia, mutta valitettavasti kestävät melko lyhyen aikaa kauniina. Ehkä niitä pitäisi siirrellä viileään yöksi, mutta huonelämpötilamme on noin 20 astetta, joka ei ole kovin korkea näin talvella. Olemme tottuneet viileään ja jos paleltaa, laitamme ensin villasukat ja lisäämme vaatteita. Vasta sitten aletaan veivaamaan pattereiden termostaatteja. Öisin makkarissa ei ole patterit päällä laisinkaan. Tykkään nukkua ja nukunkin hyvin vilpoisassa paksun peiton alla. Siivottuani keittiön ikkunalaudalta joulukynttelikön, se jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen. Juuso-kissa viihtyy siellä hyvin ohikulkijoita tiiraillen, mutta vaihdettuani myös keväisemmät verhot, tuntui tuo ikkunalauta kovin tyhjältä. Ostin kukkakaupasta kaksi kellokukkaa piristämään keittiön ilmettä. Olisi tietenkin mukavaa, jos saisin ne säilymään puutarhan heräämiseen saakka, jolloin voisin istuttaa kukat pihamultaan. Valon määrän lisääntyminen näkyy selvästi myös huonekasveissa. Niitä minulla ei kovin paljon ole. Sähköpatterit ovat suoraan ikkunalautojen alla ja siitä paahteesta eivät kukat pidä. Joitakin juoruja roikkuu amppeleissa; niitä on niin helppo monistaa.

Talvinen päivä

Aurinko loimottaa lumisateisen pilven takaa järven toisella puolella.

Lunta on satanut tänäänkin, mutta onneksi se on hyvin kevyttä pakkaslunta. Tuleepa kuitenkin ulkoiltua ja kuntoiltua, kun kolaa lumet pihamaalta. Käydessäni kävelylenkillä, huomasin runsaasti pikkulintuja pyrähtelemässä orapihlaja-aitojen lomassa. Ja monenlaista sirkutusta jo kuului, vaikka vielä on aikaa kevääseen. Tiiraillessani aurinkoa kameran etsimen läpi, heräsi puutarhaminäni siitä horroksesta, jossa se on tämän sydäntalven uinunut. Heti alkoi päässä pyöriä suunnitelmia tulevaksi kevääksi. Enpä tohdi niitä vielä tähän kirjoittaa; muhikoon ja jalostukoon.

Kyllä on mukava kävellä näissä lumimaisemissa, kun pakkasta on vajaa 10 astetta. Ei palele, mutta poskensa saa punaisiksi. Viime viikolla oli niin vietävän liukasta; kaaduin kaksi kertaa ja kolme kertaa horjahdin, mutta sain tasapainoni takaisin. Seurauksena oli kuitenkin muutaman päivän selkäkipu. Tänään ei ollut laisinkaan liukasta ja osittain tiet olivat vielä auraamatta viimeisimpien lumisateiden jäljiltä.

Komeaa kuusiaitaa tien molemmin puolin. Jollain tavalla vanhanaikainen maisema sähköpylväineen. Ennen en erityisemmin pitänyt kuusista, mutta viime aikoina olen miettinyt, josko omankin tontin yhdelle sivulle istuttaisi kuusiaidan. Eihän sen tarvitse antaa kasvaa taivaisiin asti, vaan sen verran matalana, että aurinko pääsisi hyvin ylitse paistamaan. Olisi kuitenkin aika näyttävä näköeste ja myös puutarhaa suojaava aita. Yllättävän nopeasti tavallinen kuusi kasvaa.

Lunta tulvillaan

Marjakuusi kumartaa lumikuorman alla illan hämärässä

Jos joku ehti surra lumetonta talvea, niin nyt on kääntynyt itku pitkäksi iloksi. Täksi illaksi on jälleen luvassa lumisadetta, etelärannikolle jopa sankkaa sellaista. Joka päivä on voinut kuntoilla lumikolan ja -lapion kanssa riittämiin, eikä tarvetta muunlaiseen lenkkeilyyn ole kaivannut. Onneksi lumi on kuitenkin melko keveää pienen pakkassään vuoksi. Saattaa olla, että hangen pinta humahtaa puoleen heti, kun tulee suojasää. Mutta nyt on kaunista kuin postikortissa. Pihan kolaamisen ohessa täytyy tiputtaa lumet myös marjakuusen oksilta. Hyvin se on kestänyt kaksi edellistä lumitalvea, yhtään oksaa ei ole katkennut. Silti haluan helpottaa sen oloa heiluttelemalla pitkävartista harjaa kuusipoloisen oksia lumesta vapauttaakseni.

Eilen päätin vihdoin sulattaa molemmat pakastimet. Olivathan ne sulaneet Tapaninpäivän sähkökatkon vuoksi, mutta silloin niiden siivoaminen ja inventoiminen jäi vähän puolinaiseksi. Nopeasti vain sisältö pihamaalle ja virrat pois niin kaappipakastimesta kuin arkustakin. Kovin paljon ei tavaraa takaisin laitettavaksi jäänyt, sillä sähkökatkon jälkeen piti heittää ruokia pois ja sen jälkeen ei pahemmin ole kaappeja täytetty. Ajateltiin, että tällainen kunnon inventaario olisi ajankohtainen. Ja lisäksi olimme päättäneet asentaa kaappipakastimen ja jääkaapin alle muoviset kaukalot mahdollisten vesivahinkojen varalle. Arkkua ei sitten laitettu edes takaisin päälle, sillä sinne ei riittänyt sisältöä. Toivottavasti ensi kesänä tulee puutarhasta sen verran hyvä sato, että on taas pakastimiin laitettavaa. Tällaiset must-hommat, kuten pakastinten sulatus, eivät ole niitä miellyttävimpiä, mutta kun ne on saanut pois päiväjärjestyksestä, on olo sitäkin upeampi. Tulipa tehtyä! 

Ja kun lauantaipäivän vauhtiin olin päässyt, silitin myös pinon pyykkiä ja samalla vaaleammat verhot keittiöön. Jouluverhotkin saivat mennä kaappiin odottamaan ensi talvea. Näistä keittiön kesäkauden verhoista olen alusta lähtien tykännyt kovasti. Nekin on jo ties kuinka monta vuotta vanhat, aikanaan Ikeasta hankitut. Miten sitä tuleekin tällainen keväänodotustunnelma aina, kun olen siivonnut joulun pois. Nytkin taivaalta sataa taas lunta ja ulkona on erittäin talvista ja minä jo haaveilen keväästä. Ja sen saa aikaan verhot - tai olisiko se toisin päin. Kevääseen valmistautuminen alkaa verhoista.

Työhuoneen pöydälle on kasautunut kaikenlaisia korjaushommia. Pyyhkeiden irronneita ripustuslenkkejä, ratkenneita saumoja ja irronneita nappeja. Vuosia, vuosia sitten, en edes muista kuinka monta vuotta sitten ostin naisten joulumarkkinoilta pyyhemollan, joka oli varustettu kahdella käsipyyhkeellä. Olen tykännyt tuosta pyyhemollasta ja lisäksi siinä olleet pyyhkeet ovat kuivanneet käsiä hyvin. Jo jonkin aikaa olen katsellut pyyhettä sillä silmällä, että se alkaa näyttää aika kulahtaneelta. Käsipyyhkeitä tulee pestyä aika usein, eikä nekään ikuisuuksia kestä. Ostin varmaan puoli vuotta sitten pyyhemollaa varten uuden vaaleansinisen pyyhkeen, josta oli tarkoitus ommella uudet "mekot" mollalle, vaan en ole saanut aikaan. Jokin ahkeruuspuuska lienee tänään iskenyt ja istahdin ompelukoneen ääreen hoitaakseni tuon rästitehtävien kasan pois päiväjärjestyksestä. Ja ihan viimeisenä tartuin rohkeasti pyyhemolla-projektiin. Ensin piti tietenkin purkaa vanha pyyhe pois ja sitten ommella uusi tilalle. Leikkasin tavallisen käsipyyhkeen kahtia ja siitä tuli ne kaksi mekkoa mollalle. Toista reunaa piti hieman rypyttää, jotta saisin mekon hyvin istumaan mollalle. Taisi tänään olla erityisen hyvä päivä, sillä ompelukone ei temppuillut laisinkaan ja mollan mekot onnistuivat hyvin. Oikein hyvin.

Kävin tuossa hetki sitten leipomassa muutaman Runebergin tortun. Viime helmikuussa päätin ensimmäisen kerran elämässäni kokeilla noita runoniekan nimikkoleivonnaisia. Kumma, että aina etukäteen kuvittelen asioiden olevan niin monimutkaisia tai peräti vaikeita, etten edes ryhdy niitä itse kokeilemaan. Näin kävi ristipistojen kanssa ja sama juttu noiden Runebergin torttujen kanssa. Kunnes viime talvena bongasin jostain ohjeen ja ryhdyin toimeen. Eihän minulla ollut - eikä ole vieläkään - sopivan korkeaa muottia, mutta ei hätää. Tavallisen paperimuotit passaavat mainiosti. Tuleepahan hieman pienempiä torttuja ja sitäkin enemmän. Onnistuivat silloin vuosi sitten hyvin ja niinpä laitoin ohjeen odottamaan aikoja myöhempiä. Kaivoin siis tuon reseptin jälleen esiin ja ryhdyin toimeen. Ei ollut arrakkipunssia eikä rommia, mutta korvasin ne Cointreaulla. Ei tietenkään sama, mutta hyvältä maistuu. No, ei kyllä ollut paistonkestävää, kiinteätä vadelmahilloakaan, mutta jotenkin tuo nyt pysyy tuossa kasassa. Teen sitten oikeaoppisempia ja ulkomuodoltaan fiinimpiä, kun itse Runeberginpäivä on ajankohtainen.

Tänään olen ollut niin ahkera, että suon loppupäivän itselleni lötköttelyä kirjan parissa. Vedän ystävältäni joululahjaksi saamat kirkkaanpunaiset villasukat jalkaan ja kellahdan olkkarin sohvalle. Ja odottelen iltapäiväkahviaikaa, jolloin maistellaan Ukkokullan kanssa noita runollisia torttuja. Mikäs sen mukavampaa!

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Jotkut ihmiset jaksavat marista siitä että ruusuissa on okaita.

Minä olen kiitollinen siitä että okaissa on ruusuja.

-Alphonse Karr-

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Kissamaista tutkailua

Luin juuri kirjan kissan käyttäytymisestä. Se oli varsin mielenkiintoinen ja korjasi monia erheellisiä käsityksiä. Jos esimerkiksi kissa tuo pyydystämänsä hiiren ihmiselle näytille, ei se suinkaan tee sitä saadakseen kehuja. Oikeastaan sen tuoma lahja on eräänlainen loukkaus ihmistä kohtaan. Kissa haluaa vain jakaa saaliinsa itseään kehnompien metsästäjien kanssa. Ehkä se haluaa myös vähän opettaa ihmistä hiirenpyynnin taidoissa. Toinen mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiota oli kissan ja sitä pelkäävän ihmisen kohtaaminen. Joskus olen miettinyt, onko kissa niin pirullinen otus, että se ehdoin tahdoin kiehnää juuri sen ihmisen jaloissa, joka sitä eniten pelkää tai jostain muusta syystä välttää. Kissa ei välttämättä pidä vieraiden ihmisten innokkaista rapsutuksista ja huomionosoituksista, sillä sen elämän pääteemana on aina yrittää vaalia omaa mukavuuttaan ja turvallisuuttaan. Se löytää porukasta kissakammoisen henkilön ja tuumaa, että tässähän kukaan ei ahdistele minua. Saatuaan olla siinä hetken aikaa rauhassa, se kiertyy kissakammoisen jalkoihin saadakseen olla rauhassa.

Meidän Juusomme useimpien muiden kissojen tapaan hakeutuu nukkumaan paikkaan, josta sillä on hyvä näköyhteys ympäristöönsä. Alkuun se on kerällä, mutta vaihtaa sitten asentoaan ja on välillä täysin selällään. Tämä osoittaa sen tuntevan olonsa turvalliseksi, sillä vatsapuoli on sille herkkä ja arka alue. Joskus nukkuvaa kissaa katsoessani mietin, miltä tuntuisi itse olla yhtä ketterä ja taipuisa. Juuso vaihtelee nukkumapaikkojaan jonkun meille tuntemattoman systeemin mukaan. Välillä se köllöttää takkahuoneen ikkunalaudalla, mutta siellä ei juurikaan syvässä unessa. Johtuisiko ikkunalaudan kapeudesta ja vierellä olevan ikkunan kylmyyttä hohkaavasta tuntumasta. Kunnon unet se tykkää ottaa kirjaston sohvalla, kahden ison tyynyn saumakohdassa ja takamus kohti selkänojaa. Toinen tämän hetken in-paikka on työhuoneeni tuoli, jossa on pehmuste ja sen päälle suojaksi asetettu froteepyyhe. Olen todennut, että kissankarvat saa helpommin pois froteepyyhettä pesemällä kuin paksua pehmustetta imuroimalla. Vaatekaappeihin Juuso tykkää kovasti kavuta, mutta ei viihdy siellä pitkään. Heti, kun itse poistun huoneesta, se hyppää pois kaapista ja tallustelee muualle.

Loppukesästä ja syksyllä Juuso tuli likimain joka ilta minun viereeni nukkumaan ja saattoi viettää yönsä ihan aamuun saakka sängyssäni. Yöllä saatoin herätä ja ojensin käteni koettaakseni, onko kissa vielä paikallaan. Heti se alkoi kehräämään ja kellahti selälleen jalat kohti kattoa. Joinain aamuina heräsimme samanaikaisesti, mutta useimmiten katti oli kyllä lähtenyt muualle ennen heräämistäni. Iltaisin kissa saattoi tulla kirjaston ovelle istumaan ja jopa naukumaan merkiksi siitä, että nyt on nukkumaanmenoaika. Tai sitten se odotti olohuoneen matolla kehotusta lähteä nukkumaan. Koska kissat ovat tarkkoja reviireistään, pidin oman sänkyni Juusolle varattuna paikkana tytön kissojen ollessa meillä hoidossa. Vaan kuka voisi kieltää pehmeän palleroista kattia viereensä tulemasta, kun kyseessä on Nemon kaltainen hellyyden anelija (kuvassa).

Lunta tulee - muttei tupaan

Tämän talven myräkkä saapui rannikolle aamuyöstä ja työmatkaliikenne olikin sitten totaalisen sekaisin heti aamusta. Talvi tuli jälleen ja yllätti autoilijat!!! Miten ihmeessä voi lumi yllättää suomalaiset tammikuun 19. päivä? Paremminkin luulisi olevan yllätys, ettei talvella sada lunta. Aikamoista pöperöä tiet olivat täynnä, mutta hyvin siellä selvisi hiljaa ja maltilla ajamalla. Toki olisi voinut pysytellä kokonaan pois auton ratista, mutta olin lupautunut kuskaamaan lähimmäistäni sairaalaan tutkimuksiin. 

Iltapäivällä lumisade meidän kylällä jo päättyi ja joka nurkalla pörisi jos jonkinkokoista traktoria auraamassa lumimöhnää sivummalle. Harvoin tulee kylällä kävellessä tuntemattomien ihmisten kanssa orapihlaja-aitojen ylitse juteltua, mutta sään aiheuttamat myllerrykset herpaannuttavat suomalaisten kielenkannat ja mielipiteitä pitää vaihtaa, vaikka ei olisi ohikulkijaa ikinä aiemmin nähnyt. Likipitäen joka talon portilla oli miehet ja naiset kolaamassa lunta sivuun, jotta peltilehmän saisi omaan pihaan. Siinä oli mukava analysoida lumen määrää ja koostumusta ohi tallaavien kanssa ja muutenkin vaihtaa ajatuksia lumen luomisen kuntoa ylläpitävästä voimasta. Kyllä meitä nyt on tänä talvena hemmoteltu. Ensin oikein kunnon talvimyrsky kumoaa puita sähkölangoille kuin tulitikkuja ikään ja katkaisee samalla tuhansien talouksien sähköjakelun. Kun vihdoin on toivuttu vetämättömien vessojen hajusta ja lukemattomien kynttilöiden tunnelmavalaistuksesta, tuleekin yhteen syssyyn 15 cm lunta ja taas on sähköt vaarassa. On tässä muistelemista ja lapsenlapsille kertomista pitkäksi aikaa.

Pitihän sitä käydä kameran kanssa kotipihakierroksella mittaamassa lunta. Kovasti ollaan vielä parista edellisestä talvesta jäljessä. Mutta onhan tässä tietenkin vielä aikaa lumisateille. Alapihalla pärjäsi vielä hyvin, vaikka pehmeään lumeen upposikin jo polvia myöten. Viime talvena käveleminen omenapuille oli likipitäen mahdotonta, sillä jalka kun holahti lumihankeen, oli sen ylös saaminen erinomaisen hankala toimenpide. Siellä se oli tiukasti upoksissa haaroihin saakka ja jos jalan vielä ylös saikin, piti vielä kaivaa saapas lumesta esiin.

 Vasta satanut lumi muuraa maiseman hauskan näköiseksi. Pehmeitä muotoja ja äänetkin vaimenevat. Oma ongelmansa on saada valkeasta lumesta kameralla taltioitua moniulotteisia kuvia eikä vain tasapaksua harmautta. Juuri kun kevättalvesta alan oppia sopivat asetukset kameraani, tuleekin kevät ja kesä ja tuo valkea lumi on tipotiessään. Hauskoja muotoja pihamaalta sentään löytyi. Uusiokäyttöä odottavat sementtilaatat ja puupöllit näyttävät lumen verhoilemina paljon itseään hienommilta.

Kameran kanssa lumessa tarpoessani pohdin sitä, kuinka ihminen tulee omassa elinpiirissään päivittäin liikkuessaan jotenkin sokeaksi tutuille asioille ja esineille. Yritin katsoa ympärilleni uusin silmin ja löytää jonkin toisenlaisen näkökulman. Ei se ihan helppoa ollut.  Jos vielä ajatuksena on, ettei kuviin mielellään saisi tulla naapurien autoja tai puhelinpylväitä ja sähkölankoja, nousee kuvaamisen haasteet merkittävästi. Joskus tuttujen lapinvaelluksella otettuja kuvia katsellessani tuumaan, että jonain päivänä minäkin menen sellaiseen paikkaan kameran kanssa, jossa taatusti ei kaiken aikaa tarvitse miettiä, miten rajata kuvista pois jos jonkinlaista ihmisen rakentamaa. Nykyisin on ylen helppoa kuvata rakennettua ympäristöä, kaupunkimaisemia, liikennettä, ihmisvilinää. Kuvittelet matkanneesi luonnon rauhaan, metsään tai maaseudulle. Ja kas, kymmenien kilometrien päässä ihmisasutuksista joku on naputtanut maahan pystyyn kyltin "yksityisalue".

Nopeasti päivä oli laskemassa iltaan ja maisema hämärtyi. Tähtäsin kameran puun alla seisoessani ylöspäin ja vahingossa olin säätänyt kamerasta salamavalon räpsähtämään. Hauska kuvakulma. Puista tuli kummituspuita tai muuten vain hassun näköisiä.

Pihlajat hamuavat jäisillä oksillaan toinen toisiaan.

Tiiviissä metsässä lähekkäin kasvavien kuusten alaoksat ovat melkein neulasettomia.

Kadonneen sukan arvoitus

Tykkään pyykin ripustamisesta ja kuivan pyykin viikkaamisesta - mikäli ei ole mihinkään kiirettä. Ripustaessani sukkapyykkiä kuivumaan, pyrin etsimään kullekin sukalle parinsa. Näin niiden narulta pois korjaaminen on helpompaa ja tarvittaessa puhtaita sukkia kaipaava voi kipaista hakemassa uuden parin suoraan narulta. Sukkia ripustaessani käyn samalla läpi niiden kuntoa. Rikkinäiset joutavat roskiin. Kummasti aina jalkaan löytyy reiällisiä sukkia ja itse ainakin päätän joka kerran rikkinäistä sukkaa jalassani katsoessani, että heitän sen taatusti illalla pois. Jostain syystä hyvä aikomus tuppaa unohtumaan iltaan mennessä ja huomaamatta reiällinen sukka seilaa pyykkikoriin ja sieltä pesukoneen kautta takaisin jalkaan. Pyykkiä ripustaessa näyttää olevan ainoa hetki poimia rikkinäiset pois ikuisuuskierrosta. Meidän taloudessamme ei siis yleensä tarvitse puhtaita sukkia kaapista hakiessa etsiä niille paria. Pari päivää sitten oli taas isohko sukkapyykki koneessa pyörimässä. Olen kuullut, että monissa perheissä on "sukkia syövä pesukone", mikä käytännössä tarkoittaa alituiseen kadoksissa olevia sukkapareja. Etenkin aamulla, kun muutenkin olisi kiire päästä liikenteeseen. Pesukoneen ohjelman päätyttyä ryhdyin siis lajittelemaan sukkia pareittain ja ripustamaan niitä narulle. Kumma kyllä, viimeinen sukka ei löytänyt pariaan ja se oli kaiken lisäksi oma sukkani. Tutkin pesukonerummun ja pesukoneen yltympäriinsä. Ei yhtään sukkaa. Tutkin pyykkitelineen ja sinne ripustamani pyykit. Ei ollut sukkaa hupparin hupussa eikä paidan hihassa. Enkä ollut parittanut sukkia väärin, en edes heittänyt yhtään rikkinäistä sukkaa pois. Niitä piti olla parillinen määrä, mutta ei ollut. Käsittämätöntä. Tuumasin, että arvoituksen on pakko joskus ratketa, mutta miten. No, tänään ajattelin pitää siivouspäivän. Ensin pitäisi kuitenkin tyhjentää narulta siellä kuivuvat sukat ja muut vaatteet. Päätin samalla hoitaa silitettävätkin pyykit pois, etten enää imuroinnin jälkeen pöllyttäisi vaatteita. Viimeistä poolopaitaa silittäessäni sen kaulus tuntui omituisen jäykältä. Ja kuten arvata saattaa, sieltähän se kadonnut sukka löytyi. Olivat kumpikin kuivuneet, sukka ja paita. Hienosti tuo sukka oli sijoittanut itsensä poolopaidan kaulukseen sileäksi nauhaksi, jolloin sitä oli vaikea sieltä havaita. Kummastelin sentään sitä, ettei se paitaa ravistaessani ollut kuitenkaan lentänyt pois. Ei se kadonnut sukka suurta murhetta aiheuttanut, mutta pari päivää ehdin ajoittain pohtia, mihin kummaan voi yksi sukka kadota.

Pari päivää sää on taas ollut viehättävimmillään. Vuoroin sataa silkkaa vettä ja vuoroin märkiä lumirättejä. Eilen lähdin urheasti aamupäivälenkille, mutta siitä tuli odotettua lyhyempi, sillä vartin kuluttua olin jo aikamoisen märkä. Silmälasit ovat sateella erinomaisen hankalat käytettävät. Jos joku fiksu ihminen keksisi niihin vaikka pyyhkijät, jotta näkisi eteensä hieman paremmin. Käännyin puolesta matkasta takaisin kotimatkalle, mutta se toinen vartti tiheässä vesisateessa kasteli minusta loputkin kuivat kohdat. Kenties kunnon froteepyyhe olisi tehnyt askelluksen mukavammaksi. Olisi voinut kuivata otsalta noruvat vesivirrat ennen niiden saapumista silmälasien päälle. Koska myös tänään on sää ollut edellisten päivien kaltainen, jätin suosiolla päiväkävelyn tekemättä ja keskityin kodin siivoamiseen. Kuntoiluahan sekin.

Onneksi näiden sadepäivien joukkoon on mahtunut myös muutama kohtalaisen mukava ulkoilupäivä. Pakkasta on ollut parhaimmillaan kymmenisen astetta, eikä lumessa ole tarvinnut kahlata. Yhtenä päivänä kävin vilkaisemassa kylän avantouintipaikkaa. Ketään ei ollut juuri silloin polskuttelemassa, mutta tiedän avantouinnin olevan meidän kylillä suosittu harrastus. Järvellä näyttäisi olevan jää ja sen päällä kerros lunta, mutta en kyllä suosittelisi ketään edes kokeilemaan jäällä kävelemistä. Niin vähän on kunnon pakkasia ollut ja nekin harvat pakkasjaksot ovat aina keskeytyneet vesisateisiin. 

Omaa pihaa katsellessani olen miettinyt, kuinka kasvit selviävät näin leudosta ja sateisesta talvesta. Paksut lumikinokset ja pakkanen tarjoaa monille kasveille niiden tarvitseman lepoajan lumen suojissa. Kun tietää lumikerroksen kasveja suojaavan vaikutuksen, suorastaan sielua korventaa katsellessani jäähileistä puutarhaani. Vaikka pari edellistä talvea olikin runsaslumisia ja melko kylmiäkin, lienevät tällaiset sateiset ja leudot talvet ilmastomuutoksen mukanaan tuomia hankaluuksia. Ihmisistä on tietenkin mukavaa, kun ei tarvitse uurastaa jatkuvien lumitöiden parissa, mutta luonnon järjestystä tällainen meno vääjäämättä muuttaa. Ja toki sitä itsekin talvella mieluusti menisi hiihtämään ja luistelemaan. 

Sain ystävältäni ihanan joululahjan, vanhan soittorasian. Ystäväni oli löytänyt sen vanhojen tavaroiden kaupasta. Soittorasia on hyvin painava ja mikä parasta, se toimii erinomaisesti. Se soittaa Fûr Eliseä rauhallisessa tahdissa ja aika pitkään. Sen sisäosa on vuorattu punaisella sametilla ja koneiston vieressä on pieni syvennys vaikka muutamalle korulle tai jollekin tärkeälle pienelle esineelle. Soittorasia tuli postin mukana ja ilmeisesti sen paino oli osittain rikkonut kirjekuorta. Onneksi soittorasia oli rikkoutuneesta kuoresta huolimatta pysynyt kuoren matkassa ja saapui eheänä minulle. Joskus joku esine viehättää, usein ei laisinkaan. Harvoin eteen tulee sellainen esine, johon ihastuu heti ensisilmäyksellä. Tämä soittorasia on juuri sellainen, johon helposti ihastuu. Kun sain sen käteeni, tiesin saaneeni jotain ainutlaatuista - jotain sellaista, joka yksinkertaisesti viehättää. Nostan soittorasian usein sohvalla istuessani käteeni, avaan sen ja kuuntelen muutaman soinnun. Punnitsen esineen painoa kädessäni ja mietin, mikä on sen historia. Kuka on sen tehnyt, missä ja kenelle? Ehkä jonain päivänä menen soittorasian kanssa johonkin antiikkiliikkeeseen etsimään esineen alkuperää. Se ei ole kovin tärkeää, enkä usko, että rasialla suurta rahallista arvoa on, mutta kuitenkin haluaisin tietää tuosta soittorasiasta vähän enemmän.