keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Juuso-kissan talvipäivä


Eiköhän tämä ulkoilu jo riitä, voisin ihan hyvin palata takaisin sisälle. Täällä on niin kylmääkin ja tassuja palelee. Mitä ihmettä! Nyt tuo mamma haki kameran ja taas pitäisi istua nätisti sen mallina. Minä kun en yhtään tykkää kuvattavana olemisesta, enkä varsinkaan näin jäätävässä lumessa seisomisesta. En kyllä käännä naamaani, vaikka mamma kovin yrittää minua houkutella. Kyllä se kohta kyllästyy, kun sinnikkäästi tässä nuolen tassujani, enkä millään ilveellä käänny kuvattavaksi.

Ei, ei se mamma kyllästy. Nyt se loikki toiselle puolelle ja maanittelee ja kissittelee, että katsoisin kameraan. Jaha, taidanpa aikani kuluksi sukia nämä karvat oikoseksi. Tulee hissukseen tuota luntakin, joten saahan tässä aikaa kulumaan. Eikös se nyt tajua, että meikäläisellä tätä karvaa riittää vaikka useamman päivän tässä niitä putsaisin.

Välillä voin toki höristää korvia ja pysähtyä kuuntelemaan, josko läheisen syreenin oksalle ilmestyisi lintu tai oravanpoikanen. Jollei ole lintua tai muutakaan ötökkää, aina voin tirkistellä naapurin aidan yli seuraavaan naapuriin, jossa ihmislapset telmivät koiransa kanssa.

Ja kun karvat on viimein saatu sopivasti mallilleen, taidankin ryhtyä naukumaan, että olisi jo aika päästä ruokakupin ääreen ja sen jälkeen ikkunalaudalle patterin läheisyyteen lämmittelemään. Kyllä mamman pitäisi naukumisesta ymmärtää, että nyt on kissan hermot lopussa.

Käsittämätöntä kissojen kidutusta tuo mamma harrastaa. Juoksentelee ympäri tonttia lapion ja kolan kanssa. Ja kun lumet on saatu luotua, pitää vielä kipittää sisälle noutamaan linnunruokaämpäriä. Onko siinä nyt laitaa, että linnutkin laitetaan tällaisen komean kissan edelle ja kauhotaan siemeniä lintujen automaatteihin, kun tässä olisi erään karvaisen otuksen vatsa aivan valmiina vastaanottamaan lihaisia paloja kastikkeessa ja vielä lisukkeeksi muutama narskuvan herkullinen raksu.

Ei voi olla totta! Nyt se mamma lähti vielä postilaatikkoa kaivelemaan ja taatusti jää tuon naapurin rouvan kanssa höpöttämään. Eihän siinä mitään, jos mamma muistaa minusta jutella, mutta kun sillä on tapana käydä läpi kaikki sääjutut ja pahimmassa tapauksessa vielä puutarha-asiatkin puida. Eihän tästä pääse polkuanturoita lämmittämään kuuna päivänä.


Nyt se mamma tepastelee tänne päin, mutta minäpä teenkin sille tempun. Enpäs menekään suoraan sisälle vaan tahdon kiertää talon ja nuuskia jokaisen lumesta pilkistävän oksanpätkän siltä varalta, että joku naapuriston kissoista olisi käynyt minulle terveisensä jättämässä. Vasta tuon lenkin jälkeen päätän lähteä sisälle opettaakseni mammaa tekemään niin kuin minä haluan ja silloin kun minä haluan.


Ohhohhoijaa! Nyt on maha täynnä ja viikset suittu. Otankin tässä pienet iltapäivätirsat ennen siirtymistä pehmeämpään paikkaan. Pääsee nuo lihaisat palat painumaan paremmin tuonne vatsanpohjalle, jotta sitten taas jaksan jolkotella kohti uutta ruokakupillista. Tässä ikkunalaudalla on hyvä loikoa, kun patteri hohkaa lämmintä ja tästä näkee joka puolelle. Ei pääse yllättämään sen enempää tutut kuin vieraatkaan. Ikkunaankin voin taas jättää muutaman uuden nenänjäljen, kun mamma näkyy pyyhkineen entiset pois. Johan niitä melkoisen rivin sainkin tuohon ikkunaruutuun läntättyä.


Jahas, joku on mennyt vaihtamaan kirjaston sohvan jouluisen torkkupeiton tällaiseen ruskeaan fleeceen. Tämä ei ole tässä ennen ollutkaan, joten täytyy tutkia joka kantilta. Täällä peiton uumenissa onkin aika mukavan oloista. Tulee ihan mieleen oman emon ja velipoikien lämpöinen kylki. Hyvä piilokin tämä tuntuu olevan. Nyt ei kukaan tiedä, mihin olen mennyt.



Pienenä karvapallona minulla olikin tapana mönkiä milloin mihinkin outoon paikkaan ja perhe oppi epäilemään jokaista kumpua matossa tai sängynpeitteessä kissanpiiloksi. Ettei vain vahingossa astuisi tai istuisi päälleni. Lakanoiden vaihtaminen se vasta kivaa on, kun mamma pölläyttää yhden ja toisenkin lakanan ja pääsen oikein urakalla mönkimään mamman sängyssä. Tosin nykyisin alkaa jo tuota ikää olla sen verran, ettei aina huvita edes mamman vuoksi sitä lakanapiiloa leikkiä. Kun on päässyt mukavaan asentoon herkullisia hiiriunia katselemaan, ei sitä ihan heti jaksa hyvin lämmitetystä paikasta poiskaan lähteä.


Mukava oli fleeceinen piilo, mutta illan mittaan alkoi taas vatsa kurnia siihen malliin, että piti peiton alta pois mönkiä ja keittiöön jolkottaa. Jokunen pala gouda-juustoa olisi paikallaan, miksei myös vähän kalkkunaa. Parasta, mitä tiedän, on kuitenkin vielä hiukan lämmin broileri. Ai, että se tuoksuu jo uunissa ollessaan niin herkulliselta, että pitää ihan kahdelle tassulle nousta omaa annostaan anelemaan. Siinä ei kauaa viikset tutise, kun tuon herkun suihini mutustelen. Sen jälkeen voinkin taas täydellä vatsalla kömpiä sohvalle unia vetelemään. Vaikka välillä selälleni kellahtaisin ja unissani tassut kohti kattoa viskaisin. Niin on mukavaa ja turvallista unen läpi kuunnella mamman jorinoita ja odottaa iltaa pimenevää. Silloin voisin jälleen istahtaa ikkunalaudalle pihamaalle uskaltautuvia jänöjusseja vahtaamaan. Niitä kun ei tällaisen mamman seuralaiseksi päässeen kissan tarvitse elääkseen jahdata.


Päivän puuhistaan kertoili: 

alkukesästä 12 vuotta täyttävä 
Juuso-kissa
jonka emo on tavallinen tallikissa
ja isäksi epäillään tallin lähistöllä liikuskellutta villiintynyttä kollikissaa


tiistai 8. tammikuuta 2013

Jouluvalot pois ja lukemaan


Tänään päivä valkeni harmaana ja taivaalta satoi hiljakseen lunta. Eilisen miltei kymmenen asteen pakkanen oli lauhtunut yhteen pakkasasteeseen. Päivällä tein yhdet lumityöt, jotta kolattavaa ei ehtisi kertyä niin kovin paljon ja toisaalta myös saadakseni hyötyliikuntaa mukavassa talvisäässä. Iltapäivällä lumisade sakeni, mutta määrällisesti sitä ei kuitenkaan ole metritolkulla edelleenkään tullut. Huomiselle onkin luvattu plusasteita, joten mahdollisesti on taas saapaskeli tiedossa.

 
Sain lapselta joululahjaksi lahjakortin Otavan kirjakauppaan ja sepä vasta olikin mieluinen lahja. Hän on jo monena vuotena saanut työnantajaltaan samanlaisen lahjakortin, mutta ei ehdi töiltään ja opiskeluiltaan harrastaa lukemista, joten äiti on saanut olla onnellisena sijaiskäyttäjänä. Eilen päätin lähteä tuhlaamaan eli hyppäsin bussin kyytin ja matkustin Helsinkiin. Kirjakaupassa pyörin varmaan tunnin osaamatta päättää, mitä ostaisin. 

Olen varsinainen kirjafriikki ja kun ympärillä oli niin paljon ihania kirjoja, muodostui valitseminen ongelmalliseksi ja aikaavieväksi. Kaikkea mieleistä kun ei sillä lahjakortillakaan ollut mahdollista ostaa. Huomasin myös, että kustantajan omassa kaupassa kirjat maksavat useamman euron enemmän kuin esimerkiksi muissa kirjakaupoissa. Viidestä seitsemään euroa hintaerona on oikeastaan aika mittava. Lisäksi kaupassa ei ollut kirja-alea eikä juuri mitään tarjouksiakaan. 

Onneksi Otavan ja Liken valikoimista sentään löytyy paljon haluttavia vaihtoehtoja. Myyjät varmaan jo ihmettelivät, kun pörräsin vuoroin tietokirjojen, vuoroin romaanien ja pokkarien välissä nostellen milloin minkäkin opuksen käsiini ja vaihtaen sen sitten johonkin toiseen. Olin myös ehtinyt varata kirjastosta jo useammankin syksyn uutuuden - ja lukeakin osan, joten eipä niitä kannattanut sitten enää kaupasta ostaa. Loputa päädyin Juha Itkosen Hetken hohtavaan valoon, Pirjo Hassisen Savonia-palkinnon saaneeseen Populaan ja Arne Dahlin Jälkijäristys -pokkariin sekä Jouko Rikkisen Värien puutarhaan. Ja täytyy sanoa, että olen kovasti tyytyväinen valintoihini.


Puutarhakirjoissa ei ollut kovin suurta valikoimaa ja niitäkin vähiä pyörittelin käsissäni aika pitkään. Mieli olisi tehnyt hyötypuutarhaa käsittelevää kirjaa, mutta lopulta päädyin kuitenkin tuohon Rikkisen väri-iloitteluun. Käytännön ihmisenä tuppaan yleensä tekemään päätökseni pohjaten järkisyihin ja hankintojen hyödyllisyyteen. En yhtään epäile, etteikö Värien puutarha tarjoaisi käytännöllisiä ja hyödyllisiä vinkkejä, mutta tällä kertaa ostopäätös tapahtui ihan pelkästään noiden upeiden kuvien perusteella. Kuvat ovat kerrassaan upeita ja niin teksti kuin kuvatkin ovat Jouko Rikkisen omaa käsialaa.


Kirjojen suhteen olen kyllä varsinainen hömelö. Miten ihana onkaan pyöritellä uutta kirjaa käsissään, availla kansilehtiä ja lukea kirjailijan esittelyä kunnes sitten on aika ryhtyä lukemaan itse tekstiä. Hyvä kirja tempaa mukaansa ja sitä saattaa olla vaikeaa laskea iltasella yöpöydälle päästäkseen nukkumaan. Ei, pitää lukea vielä yksi luku ja kenties toinenkin, kunnes uni painaa silmissä ja tietoisuus seuraavan aamun herätyksestä kolottaa takaraivossa ja lukeminen on keskeytettävä alkaakseen jälleen viimeistään seuraavana iltana. Hyvä kirja myös herättää paljon ajatuksia ja tunteita sekä innostuksen tutustua jonkin uuden kirjailijatuttavuuden muuhun tuotantoon. Hyvä kirja on sujuvaa ja rikasta kieltä, virheetöntä kielioppia ja taidokkaasti rakennettuja lauseita. Hyvä kirja voi myös sisältää mielenkiintoista tietoa ja kartuttaa elämänviisautta.

Kirjahyllyt eivät tunnu olevan tänä päivänä sisustuksissa muotia. Meillä kirjahylly on aina ollut ja luultavasti tulee olemaan jatkossakin. Siinä suhteessa on vallan yksi lysti, onko se muotia tahi ei. Lukeminen on meidän perheessä tärkeä harrastus ja siihen on olennaisesti liittynyt myös joidenkin kirjojen hankinta omaan hyllyyn. 

Nykyisin ihmisillä on aina niin julmettu kiire, että ehkei kaikilla ole lainkaan aikaa lukemiseen. Varmasti myös netti ja muu media vie aiempaa suuremman osan vapaa-ajasta. Kirjastossa on kuitenkin aina paljon ihmisiä, vanhempia lapsineen ja nuoriakin. Tilastot myös osoittavat, ettei elektroninen kirja ole Suomessa ollut mikään myyntimenestys vaan edelleen halutaan mennä kirjakauppaan tai kirjastoon hakemaan painettu sana omiin käsiin. Kirjat ovat kalliita, mutta uutuuskirjan hinta tippuu hyvinkin nopeasti murto-osaan. Kovin moni suomalainen kirjailija tuskin elää leveästi jos ollenkaan pelkästään omalla kirjoitustyöllään. Suomessa kirjan myyntisesonki ajoittuukin enimmäkseen isänpäivään ja jouluun, jolloin pakettiin laitetaan syyskauden uutuudet. 

Kuulun kahteen kirjakerhoon, kumpaankin olen kuulunut noin 30 vuotta. Toivoisin, että kirjakerhoissa uutuudet tulisivat nopeammin valikoimiin ja että ylipäätään valikoima olisi laajempi. Kuukaudenkirja on ilman postimaksuja kohtalaisen edullinen, mutta postimaksut nostavat hinnan likellä kauppojen tarjoushintoja. Muut kirjakerhojen valikoimiin kuuluvat kirjat ovatkin sitten lähes tulkoon samoissa hinnoissa kauppojen kanssa. Ennen kirjakerhoissa oli jäsenetuja, joiden vuoksi niistä kirjoja kannatti ostaa, mutta vähitellen edut ovat supistuneet ja nyt olenkin jo miettinyt, kannattaako kirjakerhossa enää ollakaan. Toisaalta kuukausittain postissa tuleva jäsenlehti antaa kuitenkin lisätietoa tarjolla olevista lukumahdollisuuksista. Toki sitäkin puollta voisi olla runsaasti enemmän.

Ulkomailla reissatessamme olen kiinnittänyt huomiota ihmisten tapaan lukea julkisissa liikennevälineissä. Esimerkiksi Budapestissä ollessamme metrolla matkaajat pitivät itsensä yhdellä kädellä pystyssä ja toisessa kädessä oli yleensä avonainen kirja. Metron pysähtyessä jatkettiin sujuvasti asemahallin liukuportaille nenä edelleen kiinni kirjassa. Torinossa ja monessa muussa Euroopan kaupungissa on asemahalleissa ja pysäkkien tuntumassa pieniä lehtikioskeja, joissa myydään myös edullisia pokkareita. Suomi taitaakin olla niitä harvoja maita, jossa edelleen ostetaan enemmän kovakantisia kirjoja kuin pokkareita. Nykyisin onneksi uutuuksistakin ilmestyy pokkari kohtalaisen nopeasti. Tosin hinta voisi olla huomattavasti edullisempi. Vanhoja pokkareita saa jo viidellä eurolla, mutta viime vuonna ilmestyneen kirjan pokkariversion hinta on edelleen kympistä ylöspäin.


Tänään otin myös yhtä lukuunottamatta ulkona olevat jouluvalot pois. Lumisateessa käärin johtoja ja irroittelin ajastimia. Sitten kannoin kaikki sisälle sulamaan, jotta voisin pakata ne hyvin odottamaan ensi joulua. Siinä varaston pallilla valonauhoja kääriessäni mietin, tapahtuuko johdoille jonkinlainen pullistuminen paketista pois otettaessa. Koittakaapa vaan itse tunkea jonkin aikaa esillä ollut valonauha samaan pakettiin, jossa sen kaupasta ostitte. Jos vielä itse valonauhan saattekin pakettiin sopimaan, ei muuntajalle jää enää laisinkaan tilaa. 

Kerrankin oli riittävästi aikaa ja tarmoa käyttää jouluvalojen pakkaamiseen, jotta sain ne siedettävästi käärittyä. Löytyvät sitten tulevan joulun alla huomattavasti paremmin, kuin jos olisin tunkenut isoon säilytyslaatikkoon ja tupannut kellarin hyllylle. Laitoin jopa laatikon kylkeen lapun, jonka avulla sisältö paljastuu etsijälle ensisilmäyksellä.

Jäljelle jääneen jouluvalon laitoin terassilla seisovaan isoon kynttilälyhtyyn ja ajastin niin, että se valaisee sisäänkäyntiä auringonlaskun jälkeen iltamyöhäiseen, mutta sammuu yöksi, eikä enää syty myöskään aamusella. Kun tämän valon on aika lähteä kellariin, onkin päivä varmasti jo paljon tätä nykyistä pidempi.

 
.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Raparperinlehtilaatoista vielä...


Aika monet ovat jo aiemmin tehneet näitä raparperinlehtilaattoja ja -vateja, mutta ajattelin kuitenkin laittaa ohjeen niiden tekemiseen tähän. Materiaali on edullista ja valmistaminen helppoa. Kuten moni on jo maininnutkin, lehtenä voi käyttää muitakin kasveja, raparperista saa luonnollisesti aika kookkaan lehden. Itse olen tehnyt vain vateja, mutta ensi kesänä olisi tarkoitus tehdä laattoja. Niihin aion laittaa vahvikkeeksi kananverkkoa, kuten tuossa alempana olevassa ohjeessa kehotetaan.


BETONIVADIT

 Tarvikkeet:

Säkillinen hienobetonia
Hengityssuojain
Kumihansikkaat
Ämpärillinen vettä
Ämpäri betonin sekoitusta varten (minä sekoitin kottikärryissä)
Sekoituskauha
Mittakauha
Alustalevy, hiekkaa, muovia
Raparperin lehti

Tee näin:

Aseta alusta maahan. Kasaa hiekasta raparperinlehden alle keko, jonka avulla saat vatiin koveran muodon. Aseta lehti keon päälle pohjapuoli ylöspäin.

Sekoita betoni ja muista käyttää hengityssuojainta ja kumihanskoja! Mittaa tyhjään ämpäriin hienobetonia noin neljä litraa. Lisää vettä hiljalleen, koko ajan sekoittaen.
Valmis massa on löysää, ja puuromaista. Pystyt muotoilemaan kämmenelle pallon, mutta kättä ravistamalla se hajoaa.

Peitä raparperin lehti kauttaaltaan 2-3 cm paksuisella betonikerroksella. Ole huolellinen reunojen muotoilussa. Voit tehdä kerralla useamman lehtivadin.

Peitä märkä betonilehti muovilla ja laita reunoille kiviä painoksi. Kostuta kuivuvaa betonia suihkepullolla pari kertaa päivässä. Anna kuivua kaksi vuorokautta. Nosta sitten betonilehti hiekkakasan päältä, käännä ympäri ja irroita lehti betonipinnasta. Saatat tarvita irroittamiseen pinsettejä, tiskiharjaa ja teräslastaa avuksi.

Voit tehdä myös suoria betonilehtiä, esimerkiksi astinlaatoiksi. Tällöin lehden sisälle kannattaa laittaa tukimateriaaliksi esimerkiksi kanaverkkoa.

* * *

Niin se vain meikäläisen askeleet tuppaavat nykyisin tulemaan tänne työhuoneen perukoille ja tietokoneen ääreen. Ulos olisi pitänyt mennä, mutta siellä on niin totaalisen liikkumattoman näköinen sää ja ainakin postilaatikon ympärillä aamusella varsin liukasta. Pakkasta on muutama aste, taivas harmaassa pilvessä, eikä tuulenvirettäkään. 

Lueskelin tuossa muiden blogeja ja aika monessa nousi esiin jonkinlainen vetämättömyys, haluttomuus aloittaa uusia projekteja ja aikaansaamattomuus. Liittyisiköhän moinen alavireisyys tähän vuodenaikaan? Joulu vaatii monelta aikamoisia ponnistuksia ruoanvalmistuksineen ja koristeluineen. Kun koko mennyt vuosi on ollut melkoisen sateinen ja siten tavallista harmaampi, saattaa tässä vaiheessa itse kunkin voimavarat olla aika vähissä. Vuodenvaihteen leuto sää sulatti jo monin paikoin komeiksi kasvaneita lumihankia ja vähäiset auringonsäteet saivat keväiset ajatukset viriämään. Mutta vielä ei ole kevät, ei alkuunkaan. Ainakin pari kuukautta täytyy vielä sinnitellä talvessa ja keskittyä lähinnä kesän odottamiseen paremman puutteessa. 

Sitä kevättä ja kesää odotellessa minä ainakin siirryn vähäksi aikaa kesken olevan dekkarin ääreen.



Ihmeitä ei pidä odotella 
ihmeitä pitää tehdä.


- Tommy Tabermann -

lauantai 5. tammikuuta 2013

Raparperinlehtilaatoista kukkakuvio pihalle


Bongasin tämän ohjeen Oma Piha -lehden Puutarhakalenterista 2013/2014 ja laitan ohjeen tähän, jos joku muukin innostuisi tuollaisen kukkakuvion pihaansa väsäämään.

Romanttinen kukkalaatoitus raparperinlehtilaatoilla

Tarvikkeet
perustukseen 0-16 mm:n mursketta
itse valettuja raparperinlehtilaattoja
nyrkinkokoisia mukulakiviä
yleissementtiä
0-8 mm:n mursketta (tai hiekkakin käy)
kumipäinen vasara
suodatinkangasta
vesivaaka (vatupassi)

Valmista ensin raparperinlehtilaatat. Perusta murskekerroksella (0-16 mm). Laita tiivistetyn murskeen päälle suodatinkangas. Sekoita kottikärryissä 4 osaa 0-8 mm:n mursketta ja 1 osa sementtiä kuivana keskenään. Tee suodatinkankaan päälle 10 cm paksu murske-sementtipatja ja asettele lehtilaatat paikoilleen. Täytä laattojen välit mukulakivillä, naputtele ne kumivasaralla paikoilleen ja tarkista kaltevuus vatupassilla. Täytä kivien välit murske-sementtiseoksella, harjaa tasaiseksi ja lopuksi kastele huolellisesti kevyellä vesisuihkulla. Anna kuivua pari päivää ennen käyttöönottoa.


Pikkupakkasessa kukista joristen


Aivan aluksi toivotan tervetulleiksi uudet lukijani Millanin, Annelen ja Leena Lttin sekä kaikki muut, joita en ole aiemmin muistanut huomioida. Tuntuupa kivalta, että ihmiset haluavat kirjautua blogini vakiseuraajiksi. Tämähän on aivan ylellistä elämää.

Tänään paistoi aamulla aurinko ja nyt illan tullen näyttää kuin päivän aikana taivaalle purjehtinut pilvimassa olisi jälleen väistymässä pois. Mittarissakin on -4 asteetta pakkasta, joten kävelylenkki jäi tänään tekemättä. Postilaatikosta lehteä hakiessani totesin tien sen verran liukkaaksi, että päätin keskittyä mm. pyykin pesemiseen, kameran tyhjentämiseen ja tämän tietokoneen ääressä naputteluun.

Niin, ja nuo yläkuvassa olevat tulppaanit kuvasin eilisellä kauppareissulla kukkakaupan edustalta.

Eilisellä kävelyreissulla muistin vihdoin kuvata paikallisen skeittipuiston reunustalla olevaan sähkötolppaan nakatut lenkkarit. Ja muistin myös googlettaa mahdolliset syyt luopua tällä tavoin melko hyväkuntoisistakin kengistä. Tähän ilmiöön olen törmännyt viime aikoina monissa paikoissa ja se on jäänyt mietityttämään. Vielä kun pääsisi näkemään, millä ilveellä lenkkarit saadaan lentämään noinkin korkealle. Ehkä se vaatii vakaata kättä ja tarkkaa silmää tai sitten toistuvaa kokeilua ja onnenkantamoisia.

Näin ilmiöstä kerrottiin useallakin taholla netissä:

Tarinoita ja syitä tähän urbaaniin legendaan löytyy monia. Traditioon ei ole yksiselitteistä syytä, mutta tässä muutama vaihtoehto. Erään amerikkalaisen legendan mukaan lenkkareilla ilmoitetaan, että alueella myydään huumeita. Toinen tarina on kytköksissä tähän, ja sen mukaan jengit ilmoittavat lenkkareilla reviirinsä. Eikä kahta ilman kolmatta - roikkuvat kengät ovat ripustetettu kuolleen jengiläisen muistolle. Lenkkareiden ripustaminen voi olla myös merkki erilaisista nuoruusriiteistä. Nuorten miesten on tavattu heittävän kenkiään yläilmoihin poikuuden menettämisen tunnossa. Myös armeijan ja koulun loppumista on symbolisoitu lenkkitossuilla.
Joidenkin mukaan lenkkitossuilla on varoitettu matalalla lentäviä lentokoneita sähkölangoista. Legendaan liittyy myös hyvin yksinkertainen selitys. Vanhat ja kuluneet lenkkarit on voitu toki heittää sähkölangalle myös puhtaasta heittämisen ilosta.

Toinen kävelylenkkini varrella jo pitkään kiinnostusta herättänyt kohde on valtava tammi, joka on muutamassa vuodessa kohdannut matkansa pään. Viime kesänä siinä oli eloa enää yhdessä pienessä oksassa, joka luultavasti ei pysty suurta puuta hengissä pitämään. Sääli, puuta on tullut ihailtua yhden jos toisenkin kerran ja nyt mietityttää, mikä sen tappoi. Vahingoittiko viereiselle tontille nousseiden rivitalojen rakentamisessa käytetyt koneet sen juuristoa? 

Kylässämme on vanhoilta ajoilta jäljellä useitakin komeita kiviaitoja. Helsingin läheisyys, maantie Turkuun ja lukuisat järvet ovat tuoneet asukkaita kylään jo vuosisatoja sitten. Tupia ja taloja kiviseen maastoon rakennettaessa ja peltoja raivattaessa kivet koottiin aidaksi sen sijaan, että ne olisi kiikutettu kaatopaikalle, kuten nykyään tehdään. Tosin entiseen aikaan ei tainnut olla edes keskitettyjä kaatopaikkoja. Ai, että tykkäisin tuollaisesta kiviaidasta ja kivistä ylipäätään. Meidän tontilla kun niitä ei liiemmin ole.



Löysin uudesta puutarhakalenteristani tällaisen laatoitusidean, jonka rakentaminen on nyt jysähtänyt takaraivooni sen verran tukevasti, että on ihme, ellei se toteudu. Olen kovasti tykästynyt noihin raparperilehtijuttuihin ja tuon idean toteuttamalla pääsisin askeleen lähemmäs pihamme hiekka-alueiden päällystämistä. Ihannehan olisi tietenkin saada jostain niin paljon rahaa, että pystyisin ostamaan esimerkiksi liuskekiviä, mutta tämä unelma lienee etupäässä lottovoiton varassa. Siis aika epätodennäköinen ottaen huomioon, että menneenä vuonna suurin voittoni oli yhden euron kenovoitto yhden euron panostuksella. Tai sitäkin suurempi voitto taisi tulla niinä viikkoina, kun en lotonnut laisinkaan.  

Miten on, rakkaat blogiystäväni, kirjaatteko uudet puutarhaan ja pihaan liittyvät ideanne paperille vai pysyvätkö ne muistissanne siihen, kunnes saatte ne toteutettua? Harmittelen, etten ole omia ideoitani laittanut mihinkään ylös ja kyllä ne tuppaavat haihtumaan taivaan tuuliin. Jäljelle jää vain muisto siitä, että jokin hyvä idea on kulkenut pääni läpi. Pitäisi aina heti laittaa paperille pienetkin älynväläykset siitä huolimatta, toteutuvatko ne koskaan. Eihän se haittaa, vaikka jokunen kasvi jäisi hankkimatta ja istuttamatta, jos pöydänkulmalta löytyy paperi täynnä monenlaisia harkittavia ideoita.

  
Ystävältäni syksyllä saatu Kuparilehti on innostunut kasvamaan ja kukkimaan. Uusia nuppuja ilmestyy harva se päivä samoin kuin lehtiruusukkeita. Kukka riippuu jo mukavasti amppelissaan, vaikka saadessani se oli melko vaivaisen näköinen. Täällä työhuoneessa kyllä riittää valoa kukille ja ikkunalautakin on muita huoneita korkeammalla eli alla oleva sähköpatteri ei pääse suoraan paahtamaan kukkapurkkiin. Jos nyt pääsisin suunnittelemaan ja rakentamaan taloa, tekisin kunnolliset ja levetä ikkunalaudat tai peräti sellaiset ikkunasyvennykset kuin vanhoissa kivitaloissa on. Meidän talossa ei ollut ainuttakaan ikkunalautaa ja niitä on sitten jälkikäteen lisätty tarpeen mukaan.

Samaiselta ystävältä saamani Posliinikukka sen sijaan olla nyhjöttää jo kolmatta vuotta. Onhan sille hiukan tullut kokoa ja uutta kasvustoa, mutta kovin se on hidaskasvuinen. Ainuttakaan kukkaa siihen ei ole ilmestynyt. Pitää varmaan viedä se nuuskimaan ystävän omaa posliinikukkaa, joka kasvaa ja kasvaa ja kukkii kukkimistaan. Ihanin tuoksuvin kukin. Mutta toki minä iloitsen oman kukkani syvän vihreistä ja kiiltävistä lehdistä. Kyllä se näyttää elossa olevan ja saakin jatkaa nyhjöttämistä nykyisellä paikallaan kirjaston ikkunalaudalla.

Jos jostakin viherkasvista pidän niin kahdesta Soihtuköynnöksestäni. Ensimmäisen sain pikkaraisena taimena anopiltani. Ei aikaakaan, kun se aloitti kukkimisensa ja on kukkinut taukoamatta jo pari vuotta. Kun anoppi kesällä muutti Tampereelta Espooseen, sain häneltä omaa soihtuköynnöstäni suuremman köynnöksen. Olisiko peräti omani äitikasvi. Sille ei löytynyt anopin pienestä asunnosta sijaa ja niinpä se löysi uuden kodin luotani. Tuo köynnös vaurioitui hiukan muuttotohinoissa ja pudotti osan nupuistaan. Mutta ei huolta millaistakaan. Meillä tämäkin köynnös kukkii yhtä ahkerasti kuin lapsokaisensa ja jaksaa ilahduttaa minua päivästä toiseen. Leikkasin köynnöksestä muutaman muutossa vaurioituneen oksan ja yksi niistä kukkii parhaillaan maljakossa, johon laitoin sen veteen juurtumaan. Piakkoin se pitää istuttaa multaan ja antaa jollekulle, joka sen haluaa ottaa vastaan. Ehkä meille sentään kaksi Soihtuköynnöstä riittää, kun ei noita valoisia paikkojakaan niin paljon ole.


Tänään olen vihdoin päättänyt jälleen aloittaa ristipistotyöt. Tuumasin, jotta voisin kirjoa näin alkuun muutaman pienen ruusun tai jonkin muun kukan ja tehdä niistä onnittelukortteja. Postilaatikosta löytyneestä Ateljé Margarethan luettelosta löysin kolme minulle uutta Labores Hogar -ristipistolehteä, jotka tietenkin oli pakko tilata.  

Vasemman peukalon ojentajanivel on edelleen kovin kipeä, samoin oikean käden selkämyksessä olevan patti, mutta tylsistyn istumaan ilman käsityötä. Ensi viikolla otan jälleen yhteyttä terveyskeskukseen ja yritän saada soittoajan "omalle lääkärille", joka kuulemma tulee silloin lomalta töihin. Turha noiden eurolääkäreiden juttusilla on käydä keräämässä buranareseptejä ja elmukelmuhoitokehotuksia, kun niistä ei mitään olennaista hyötyä näy olevan. 

Peräkamaripoika on kohtapuoliin tulossa Ukkokullan seuraksi saunomaan. Ajattelin laittaa pellillisen joulutorttuja uuniin, kun tuota taikinaa ja luumusosetta vielä kaapeista löytyy. Poika kun mainitsi, ettei ole ainuttakaan joulutorttua joulun aikaan saanut. Miten lie unohtunut!
 

perjantai 4. tammikuuta 2013

Keväisiä unia ja muuta hölmöilyä


Hammaskolosärky alkaa vähitellen laantua. Sen sijaan poski on edelleen turvoksissa ja vedetyn hampaan kohdalle poskeen on hiljakseen muodostunut mojova mustelma. Tässähän voisi vitsailla, että uudenvuoden elo meni nujakoinnin puolelle. Tänään jo naurattaa edellispäiväiset ja eiliset hölmöilyt ja rohkenen niistä muillekin kertoa. Kun keskiviikkona vihdoin pääsin hammaslääkärireissulta kotiin, nappasin heti buranan helpottaakseni tykyttävää kipua ja särkyä. Siinä hötäkässä tulin niellyksi myös hampaankoloon työnnetyn verisen tupon. Tuppo ei ihan pieni ollut, jonka vuoksi ihmettelin, miksi särkylääkkeen nieleminen oli niin työlästä. No, selvisihän se, kun totesin hammaskolon tyhjäksi. Yökkäilkää vaan, ei se minustakaan kivalta tuntunut, mutta minkäs omalle hosumiselleen mahtaa.

Kun tässä tunnustusten linjalle lähdettiin, niin kerron myös syyn siihen, miksi edellinen yö meni hammaskolosärystä kärsiessä. Kävinhän sentään kahdesti hakemassa särkylääkettä, joka ei sitten tehonnut millään. No, aamun tullen sekin ongelma selvisi. Olin nimittäin yön pimeydessä ottanut pillerin väärästä rasiasta eli antibioottinappulan. Ja vielä kahdesti. Kyllä tunsin itseni hölmöksi ja vielä erityisen emähölmöksi, kun olin ehtinyt muille marmattaa särkylääkkeiden tehottomuutta.


Viime yönä näin sitten unta siemenluetteloista. Yritin soittaa ja laittaa sähköpostia Korpikangas-Siemenelle ja Exotic Gardeniin ym. paikkoihin saadakseni tuoreet siemenluettelot, mutta kukaan ei vastannut ja aloin jo huolestua jääväni kokonaan ilman noita elintärkeitä luetteloita. Kovin unessa ihmettelin, mihin puutarhayritykset ovat osoitetietoni hukanneet, kun joudun joka vuosi erikseen uudet luettelot tilaamaan. Olisiko tässä jonkinlainen siemenstressi kehitteillä? Tammikuun alussa.


Päivä on ollut harmaatakin harmaampi. Aamulla keittiön mittarissa oli vajaa yksi pakkasaste (siis ikkunan ulkopuolella luonnollisesti), mutta vähitellen lämpöasteet ovat nousseet plussan puolelle. Käydessäni kävellen kylillä, satoi harmaus hienoina pisaroina kasvoille ja vaatteille. Mutta liukasta ei ollut, mikä myönteisenä asiana mainittakoon. Ei tarvinnut pelätä liukastumista ja pahin loskakin on jo ehtinyt teiltä sulaa ja valua sivummalle. Mihinkään ei tämä märkyys enää imeydy, koska vettä tuntuu olevan ja entuudestaan kaikki paikat täynnä. Saapa nähdä, miten kaikki kasvit selviytyvät tästä ylenmääräisestä kosteudesta.

Tänään lähti sitten joulukuusi kellariin. Ja kaikki joululiinat ja jouluverhotkin vaihdoin vähemmän punaisiin. Nyt joulusta muistuttaa täällä sisällä ainoastaan joulukukat, mutta ulkona on sentään vielä jouluvalot ja saavat vähän aikaa ollakin. Ellen nyt sitten saa tämänpäiväisen kaltaista siivousspurttia. Lupaan olla saamatta, koska ulkona valot piristävät ja tuovat eloa muuten niin harmaaseen maisemaan. Kävin jopa auringon laskeutumisen jälkeen sytyttämässä taas kynttilöitä ulkolyhtyihin. 

Torstaina kävin siivoamassa vanhempieni luona ja kipaisin heidän kanssaan myös kaupassa. Roolini kauppamuulina on alkanut kovasti kaivata sellaista perässä vedettävää kauppakassia. Vaikka kaksi vanhaa ihmistä ei kovin suuria määriä ruokatarpeita kaupasta tapaa ostaakaan, painaa se kauppakassi meikäläisen kipeissä käsissä ihan tarpeeksi. Joillekin perässä vedettävä kauppakassi merkitsee selkeää siirtymistä vanhuuden porteille, mutta minulle siitä on tullut pelkästään käytännöllisyyskysymys. Jos joku asia helpottaa elämää, niin miksi siitä tehdä identiteettiongelma itselleen. Tiedän kyllä, mistä sellaisen kauppakassin kätevästi voisi ostaa, mutta olen päättänyt pysyä mahdollisimman kaukana kaikista aletavaraa myyvistä kaupoista, jotta en sortuisi monenlaisiin turhuuksiin. Vaatekaapissa on aivan riittävästi vaatteita. Juuri nyt en aivan varmasti ole mitään erityistä vailla, mutta auta armias, jos menen johonkin kauppaan, niitä tarpeita alkaa työntyä vaaterekkien väleistä ja hyllyjen hämystä. Jos ihminen - tässä tapauksessa minä - ei pysty vastustamaan kiusauksia, on paras pysyä poissa kiusausten ääreltä.


Kuten kuvista saattaa havaita, värisävyt ulkosalla ovat kortilla. Vaikka meneillään on ihan sydäntalvi, on ulkona kuitenkin aavistus keväästä. Toissapäivänä aurinko hetken pilkahti ja eikös jossain talitintti virittänyt titityynsä. Viereisen talon räystäältä tipahteli vettä ja hiekka kenkieni alla ratisi asfaltilla, joten kyllä tuli keväinen tunnelma. 

Vaikka kevättä kovasti odotan ja kaipaan, toivoisin silti tähän väliin hiukan lisää valkeaa lunta ja pieniä pakkasia. Vielä ei ole kevään aika ja suomalainen luonto tarvitsee talvensa. Kyllä kunnon talven jälkeen keväästä nauttii kaksin verroin enemmän.

 

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Menneen talven juttuja


Ohessa olevat metson kuvat ovat ihan aitoja, mutta toki muutaman vuoden vanhoja. Helmikuussa 2007 kyseinen lintu ihastutti kylämme väkeä viipymällä useamman päivän ajan milloin kenenkin omakotiasukin pihassa. Se pääsi jopa paikallisen ilmaisjakelulehden kanteen. Meidän pihassa metso tallusteli parin päivän ajan ja jopa pyrähteli alapihalla muutaman metrin lentoja, mikä kyllä näytti hurjalta, sillä lintu on tosiaan aika kookas. Keväällä lumien sulamisen aikaan alapihan nurmelta löytyi metson jätöksiä, jotka olivat tosi kookkaita. Sitä en tiedä, mihin lintu tuon kylävierailun jälkeen katosi; lähtikö takaisin kotimetsään vai laittoiko joku naapureista sen pataan. Metson ilmestyminen omakotiasukin pihaan ei kuulemma ole mikään harvinainen tapahtuma, onhan läheisyydessämme isoja metsäalueita. Meille tuo kohtaaminen oli kyllä ihan ainutlaatuinen, koskaan aiemmin en ollut metsoa elävänä missään nähnyt.


Kuvien laatu ei ole paras mahdollinen, koska tuolloin käytössäni ollut kamera oli täysin surkea, eikä ihan linnun viereen ollut helppo päästä. Se rääkäisi rumasti ja lähti kohti sen näköisenä, että tällainen naisihminen katsoi parhaaksi perääntyä kunnioittavan matkan päähän.

Tämä päivä ei ole ollut niitä parhaimpia, sillä sinnikkään jonotuksen tuloksena onnistuin saamaan ajan kunnalliseen hammashoitoon. Syksyllä paikattu alatakahammas on vihoitellut koko joulunajan siinä määrin, että katsoin parhaaksi tehdä asialle jotain. Hammaslääkäri totesi hampaan haljenneen, mikä on luultavasti aiheutunut syksyisen paikkausoperaation aikana. Lisäksi hän totesi, ettei hammasta voisi muuten auttaa kuin kiskomalla se kokonaan pois. Hetken lääkäri neuvotteli hammashoitajan kanssa siitä, olisiko heillä jatko-operaatioon aikaa vai annettaisiinko maksusitoumus yksityiselle taholle. Hampaan poistolla olisi kuulemma kiire, syy siihen ei minulle valjennut. Neuvottelun tuloksena suuhuni ryhdyttiin tähtäämään puudutuspiikkejä ja sen jälkeen kuuluikin monenlaista rutinaa ja hampaanpalojen kilinää terästarjottimelle. Lopuksi suuhun tungettiin tuppo, jota kehotettiin painamaan puolesta tunnista tuntiin verentulon tyrehdyttämiseksi ja käteen annettiin kahden antibiootin resepti.

Kirjaimellisesti veren maku suussani ajoin apteekin kautta takaisin kotiin. Nyt illan suussa olen ottanut kaksi särkylääkettä. Alkuun tepsi ihan tavallinen käsikauppa-burana, mutta puudutuksen kadotessa särky on yltynyt ja puoli tuntia sitten nappasin jo tuhdin panacodin. 

Tyhjä kolo hammasrivissä herättää jo nyt ajatuksia siitä, tuleeko se häiritsemään minun esteettistä silmääni. Ulkomaailmalle kolo ei näy, mutta jotenkin tunnen jo nyt itseni vanhaksi ukoksi - hampaattomaksi sellaiseksi. Hammaslääkärin mukaan implantti maksaisi 2-3000 euroa ja siihen ei julkinen hammashoito taivu, enkä taivu minäkään. Toinen mahdollisuus on kuulemma silta, joka saattaisi onnistua myös julkisella sektorilla. Ehkä nyt kuitenkin keskityn parantamaan tuon kipeän kolon ja pohdin jälkitoimenpiteitä myöhemmin.


Aamulla hammaslääkäriaikaa puhelimessa jonottaessani innostuin selaamaan uutta pihakalenteriani. Minulla oli samanmonen jo viime vuonna ja tykästyin siihen kovin. Muistiinpanoille on hyvin tilaa ja kaiken tarpeellisen lisäksi kirjasta löytyy runsaasti puutarhaan liittyvää asiatietoa. Kirja on myös mukavan tuntuinen kädessä, mikä tällaiselle kirjahullulle on merkittävä lisäarvo. Tästä uudesta kalenterista löytyy tietoa erilaisista ruusuista. Ei tietenkään mitään kattavaa aineistoa, mutta juuri sen verran, että meikäläisen ruusuhimo jälleen yltyi. Pidän lähinnä pensasruusuista, sillä ne ovat osoittautuneet varsin helppohoitoisiksi ja kauniiksi. Pensasruusujen avulla olen ajatellut jatkaa nurmikonvähennysprojektiani.

Kirjassa oli muutama muukin kuva ja juttu, jotka innostivat ideoimaan. Ehkä niistä osa toteutuu kesän tullen pihassamme.

Sunnuntaista saakka kestänyt vesisade ja plusasteinen sää on humauttanut lumihanget hyvin mataliksi tai peräti olemattomiin. Paikoin metsissä on täysin lumettomia alueita ja hyvin auratut tiet ovat paljaina kuin keväällä konsanaan. Pienemmät tiet sen sijaan ovat aikamoista loskaa ja saappaaet lienevät paras jalkine näihin säihin. Luvattu viileneminen ja pakastuminen tulevat jäätämään tiet, joten käveleminen lähipäivinä saattaa olla varsinaista nuorallatanssia. Päivällä aurinko pilkahti hetkeksi pilvien takaa venyttelemään säteitään maata kohti ja aivan taatusti tuntui parin sekunnin ajan ihan keväältä.


Olemattoman hampaan kolottaminen ei nyt innosta ulkoiluun eikä oikein lukemiseenkaan jaksa keskittyä. Sain juuri luettua "Sanojen alamaisen", jossa Saska Saarikoski pohti isänsä tuotantoa ja osittain myös tämän kyvyttömyyttä isyyteen. Tuskin lapsesta tuntuu kovin mukavalta, jos oma isä julistaa, että "Ainoakaan minun lapseni ei ole 'rakkauden hedelmä': minun turvattomuuden tunteeni ne on siittänyt." Varmasti Pentti Saarikoski on ollut loistava runoilija, mutta ihmisenä ei välttämättä mikään miellyttävä henkilö.

Joulun aikaan tuli luettua Riikka Pulkkisen Vieras ja Reidar Palmgrenin Sudenmarja. Palmgrenin kirjat ovat omaleimaisia ja ainakin minä jään miettimään niiden tapahtumia pitkään kirjan loppuun luettuani. Uskon, että silloin kirjailija on saavuttanut tavoitteensa, hän on herättänyt ajatuksia sanoillaan.

Pitääpä tässä samalla myös antaa muutama kiittävä sana suomalaisille elokuville. Näille uudemmille. Eilen katselin telkusta Aleksi Bardyn "Napapiirin sankarit" ja muutama päivä aiemmin "Helmiä ja sikoja", joka on jo vähän vanhempi leffa. Kumpainenkin elokuva päättyy onnellisesti ja saa hyvälle tuulelle. Kummassakin iloitellaan murteella, ja etenkin Napapiirin sankareissa upeaa suomalaista talvimaisemaa näyttämällä. Niin, ja uudenvuoden aattonahan katsoimme ostamani Mika Kaurismäen "Matkalla pohjoiseen", josta kerroinkin jo edellisessä bloggauksessa.

Olen läpeensä kyllästynyt alati uusintoina esitettäviin amerikkalaisiin tusinaleffoihin, joissa kuvankauniit ja ultrakomeat näyttelijät toistavat samoja vuorosanoja ja juonenkäänteitä, jotka on kerrottu jo tuhannet kerrat aiemmin. Ei naurata, ei itketä, ei herätä muuta kuin kenties vähän turhautuneita tuhahduksia. Viime aikoina ainoat katsomisen kestäneet elokuvat ovat tulleet lähinnä Teemalta tai YLEFem:lta, joka iloksemme tarjoaa aina välillä mielenkiintoisia skandinaavisia yllätyksiä.  

Kohta se tämäkin päivä kääntyy taas iltaan ja lähestymme torstaipäivää ja hissukseen myös uutta viikonloppua. Sen jälkeen lieneekin jo arkeen asettuminen helpompaa. Seuraavaksi aion heittäytyä sohvalle pötkölle ja hampaattoman kolon kolotuksesta huolimatta paneutua Anna Janssonin "Murhan alkemiaan". 


tiistai 1. tammikuuta 2013

Puutarhaportista kohti kesää


Kuvausajat:: ylävasen 7.10.12, yläoikea 26.10.12, alavasen 3.11.12, ja alaoikea 1.12.12. Huomaa, että 26.10. oli aamulla lunta maassa, mutta sen verran hennosti, että pian se suli pois. Marraskuun puolivälin tienoilla oli lämpöasteita jopa +6.5. Ihmettelin hetken, miten tuo aurinkokello voi olla lokakuun lopun kuvassa, mutta ei aikaisemmassa eikä myöhemmässä. Sitten muistin, että toin aurinkokellon kerran alapihalta tullessani ja jätin sen odottamaan kellariin kiikuttamista juuri tuohon. Minulla tuppaa olemaan aina jossain tavaroita odottamassa viemistä johonkin toiseen paikkaan, niin sisällä kuin ulkonakin.


Tällainen on näkymä puutarhaportista alapihalle tänään, vuoden 2013 ensimmäisenä päivänä. Mittarissa on +1.9 lämpöasteita ja taivaalta tulee ajoittain vettä ihan kunnolla. Eilisiltana rakettien ampuminen alkoi muutamaa minuuttia vaille iltakuuden ja siitä se sitten vain voimistui puoliyötä kohden mentäessä. Puoleltaöin alkoikin varsinainen tykistökeskitys tuossa kotitiellä ja lähitalojen pihalla. Vihellystä, ujellusta,  pauketta ja räjähdyksiä. Hetken jo ajattelin, että ikkunat kohta hajoavat, mutta ei sentään. Meidän perheessä ei raketteja ole ammuttu sitten 90-luvun, jolloin viallinen raketti räjähti isoveljeni käsiin. Olihan siinä mukana huolimattomuutta ja tarpeetonta sähläystä, mutta lopullisesti vaurioituneet sormet jättivät ikävän muiston meidän kaikkien mieleen. 

Minusta ilotulitus olisi järkevintä suorittaa joko isomman porukan kanssa kimpassa tai peräti jonkun yleisen tahon hoitamana paikassa, jonne yleisö voisi turvallisesti kokoontua. Tällaisella tiiviillä omakotialueella näkee yleensä vain lähialueella ammutut yksittäiset raketit, mutta laajempaan yleiskuvaan ei ole mahdollisuutta. Ja mitä nyt pikipäin tuossa omassa pihassa aamulla kävin tepastelemassa, totesin, että niitä raketinroskia taas kerätään ympäristöstä vähintäänkin kesään saakka.

Olin koko eilispäivän soittanut radiota normaalia kovemmalla äänellä ja koti oli kylpenyt täydessä valaistuksessa. Siitä huolimatta Juuso pakeni ajoittain sängyn alle tärisemään eikä tietenkään suostunut lähtemään edes ulos pissalle. Ennen yhtä yöllä se viimein kömpi sänkyyn viereeni. Seuraavat päivät kissaressu taatusti säikkyy pienempiäkin ääniä, kunnes sitten unohtaa säikkyäkseen taas ensi vuoden paukutusta.


Meidän aattoiltamme Ukkokullan kanssa sujui rauhallisesti. Ei ollut vieraita, emmekä lähteneet mihinkään vieraisille. Illalla avasimme kuohuviinipullon, joka osoittautui unkarilaiseksi kirsikkakuohariksi. Ei siis mitään perinteistä. Ukkokulta ei siitä kovinkaan paljon pitänyt, minulle kyllä upposi. Katsoimme joululahjaksi ostamani Mika Kaurismäen leffan "Tie pohjoiseen" ja pidin siitä kyllä kovasti. Niin Vesa-Matti Loiri kuin Samuli Edelmannkin hoitivat roolinsa mallikkaasti. Mieluusti olisin kuullut poikien yhteislauluesityksiä enemmänkin.
 

Niin se vain on, että meikäläisen kannattaisi luottaa tunteisiin ja mielessä kyteviin kysymyksiin. Usein täällä työhuoneessani ollessani kävi kameraa vilkaistessa sellainen ajatus, että nyt on jotain unohtunut. Vaan eipä tullut mieleen, mikä se unohtunut asia saattaisi olla. Kun tuossa tovi sitten ryhdyin kaivelemaan kuvatiedostoistani joulukuun alun kuvaa työhuoneen ikkunanäkymästä, ei sellaista löytynytkään. No, ei tietenkään, kun en ollut näkymää kuvannut. On se vaan mukava tuo minun intutioni, kujeilee kanssani, mutta ei anna selkeää vinkkiä, mitä pitäisi huomata. Siihen sitten tyssäsi minun osanottoni "Kuusi kuvaa kesään" -haasteeseen, mutta ei hätää minkäänlaista. Olenhan kuvannut puutarhaporttini säännöllisesti jo runsaan vuoden ajan ja se saakin toimia minun ikkunanäkymänäni kesään.


Nyt on sitten joulut ja muut juhlat juhlittu ja on aika suunnata katse kohti tulevia koitoksia - ja tietenkin kohti kesää. Juuri nyt ei ole mielessä muita suunnitelmia uusiksi istutuksiksi tai vanhojen kohentamiseksi kuin että tilliä pitää laittaa kasvamaan runsaasti. Jouluruokia valmistellessa saatoin taas todeta, kuinka kallista kaupassa pieni tillinippu on. Eikä siitä yhdestä nipusta moneen riitä. Persiljaa ja ruohosipulia puutarhastani jo kunnolla löytyykin ja kumpaistakin tuli myös pakastettua. Tilliä syystä tai toisesta istutin aivan liian vähän ja osa siitäkin vähästä iti aika huonosti. Syytetään nyt sitä kosteaa kesää, kun ei tähän hätään muuta keksitä.

Aika monessa blogissa onkin jo ollut suunnitelmaluonnoksia tulevan kesän projekteista, mutta me Juuson kanssa toistaiseksi vielä haistellaan uusia tuulia. Tosin alla olevassa kuvassa Juuso höristelee korviaan olohuoneen pöydän alla kuullessaan ensimmäisten rakettien pauketta eilispäivänä. Tämän jälkeen se sitten viettikin enimmän osan ajastaan sängyn alla - kuten on jo tullut useampaan kertaan mainittua.

 

maanantai 31. joulukuuta 2012

Vähiin käy ennen kuin loppuu


No niin, näin sitä elellään tämän vuoden viimeisiä tunteja. Ukkokulta lähti aamulla hoitamaan työasioita ja minä jäin viettämään uudenvuodenaattopäivää oman itseni seurassa. Koska ehdin toimia ajatusta nopeammin ja latasin astianpesukoneen päälle, en voinutkaan lähteä lenkille (meillä ei jätetä pesukoneita yksikseen vatvomaan, jos vaikka sattuu poissaollessa vesivahinko) vaan piti keksiä ajankulua jotenkin muulla tavoin. Niinhän siinä sitten kävi, että melkoinen osa joulukoristeista otti ja lähti kellariin. Näin tuppaa käymään joka vuosi, vaikka kuinka päättäisin jaksaa joulukoristeita vähintään loppiaiseen saakka katsella. Vaan jäi meille edelleen joulukuusi ja kaikki jouluvalot niin sisälle kuin uloskin. Keittiössä on edelleen jouluverhot ja erilaisia punaisia tekstiilejä kodissa siellä täällä.


Vihdoin astianpesukone lopetti ohjelmansa ja saatoin vetää saappaat jalkaani. Reppu oli jo pakattu kirjastokäyntiä varten, kamerakin oli repussa. Pihalle päästyäni auratraktori meni toiseen suuntaan ja päätin jäädä odottamaan sen paluuta. Vesisateiden jälkeen meidän tie on vetistä lumimössöä täynnä ja aura heittää sen sitten kunkin talon portille niin, että on pakko tehdä lumityöt ennen mössön jämähtämistä jäiseksi. Hain lapion ja ryhdyin tarmokkaasti kaivamaan sisäänkäyntiä esiin. Siinä tulikin niin paljon ulkoiltua, etten enää viitsinyt kirjastolle lähteä kävelemään. Sen sijaan päätin tehdä retken alapihan omenapuille, jänisten jälkiä on hanki täynnä, joten nyt oli sopiva hetki käydä tsekkaamassa omenapuiden kunto.

Suojasäiseen lumeen on helppo tallata polku, ja vaikka lunta onkin satanut aika paljon, ei sitä määrällisesti niin valtavasti alapihalla tuntunut olevan - vielä. Ukkokulta laittoi hedelmäpuihin ajoissa verkot ja muut suojat, joten puput eivät olleet niitä päässeet napostelemaan. Sen sijaan norjanangervon maahan taipuneista oksista oli kuorta järsitty. Se ei ole kovin suuri vahinko, sillä angervo kestää leikkausta ja niin ollen myös pupunhampaita.

Jotenkin sitä polkua oli aika hauska tallata lumihankeen ja huomaamattani tulin kiertäneeksi alapihalla pidempään kamera kaulassa roikkuen tai välillä myös etsimen läpi maailmaa tiiraten. Lintujakin oli kiva katsella välillä eri vinkkelistä, mutta minun putkellani niiden kuvaaminen ei onnistunut. Mielessäni näin pihan taas kesäisen vihreänä ja lähtipä jälleen kaikenlaiset istutusajatukset päässäni villiintymään ja vaeltelemaan kohti uusia ideoita. Kyllä naapurit saivat taas ihmeteltävää meikäläisen kahlatessa lumessa. Vaikka mitäpä minä muiden ihmettelyjä miettimään.


Pilvet kulkivat taivaalla hurjaa vauhtia ja välillä näkyvissä oli aivan sinistä taivasta. Hetken kuluttua taas koko maailma oli ihan harmaana ja ehdinkin jo välillä miettiä, että kohta tulee vettä. No, ei tullut, mutta kuvia ottaessani saatoin havaita, kuinka vähän valoa pilvisessä säässä ulkona nyt on.

Märkä lumi on todella painavaa ja vasemmassa rinteessä kasvavat Vuorimännyt olivat jälleen painuneet aivan lakoon, kuten niille käy aina talvisin. Pohdin, pitäisikö minun vapauttaa niitä lumen ikeestä, mutta sitten totesin, että mahdollisesti teen vain lisävahinkoa taivuttelemalla jäisiä runkoja vastentahtoisesti. Joka kevät ne ovat lumien sulatessa nostaneet päänsä entiselleen kohti taivasta.

Luulisi, että tunnen jokaisen kasvin omalla tontillani, mutta niin vain tänään törmäsin yllätykseen - eikä ihan pieneenkään. Leikkimökin rinteen puoleiselle sivulle on kasvanut mänty, jota en ole aiemmin huomannut. Vuorimännyt ovat sitä piilotelleet, mutta miten se on talvisin jäänyt huomaamatta? En kylläkään ole parina aiempana talvena tallustellut alapihalla leikkimökin kohdalla, joten rauhassa on näköjään saanut kasvaa. 

Pitäisikö se keväällä siirtää, vai olisiko tuossa tilaa männyn kasvaa? Täytyy miettiä, nythän asialle ei paljoa voi tehdä. Ellei sitten sahaa koko komeutta nurin, joka ei taida olla se ensimmäinen vaihtoehto.

Ulkona paukkuu ja räiskyy, vaikka kello on vasta vähän yli kuusi. Juuso jo vilahti peloissaan sängyn alle. Radio on soinut tuntitolkulla ja valoja olen sytytellyt, jotta ei tuntuisi niin pelottavalta, mutta kyllä nuo paukut pitävät ihan omanlaistaan ääntä, eikä kissaressukka niistä tykkää.

Vietämme tätä Uuden Vuoden aattoa Ukkokullan kanssa kahden - niin tai onhan meillä tuo kissa sängyn alla. Nyt  lähden laittamaan ulos pari roihua ja ehkä tässä vielä hiukan kuplivaakin nautitaan.

Leppoisaa aattoiltaa itse kullekin ja 
Onnea huomenna alkavalle 
Vuodelle 2013!