Joulua kohti hissukseen

Joululahjat on hankittu ja enin osa jo paketoitukin. Kerrankin koen onnistuneeni joululahjoissa ja niiden hankinnan ajoituksessa. Ystävät saavat sukkia, punaherukkahyytelöä, sinappia ja jotkut myös taatelikakun. Eipä ole liiemmin tarvinnut tungeksia kaupoissa ja hermoilla hyllyjen äärellä. 

(Blogger taas levittelee rivinvaihtoja ihan itsekseen, eikä taivu ulkoasun muokkaamiseen sitten millään.)

 

Näissä Suvikummun Marjan ohjeella tehdyissä nappivarsisukissa meni vähän useampi ilta, mutta lopputulokseen olen ihan tyytyväinen. Punaisissa sukissa kudoin tavallisen resorin tilalle valepalmikkoa. Sehän on yhtä joustavaa. En myöskään ulottanut tuota helmineuleista nappilistaa resoriin saakka.

Läheisilleni en sukkia kudo, sillä äiti on huolehtinut vuosikaudet siitä niin tehokkaasti, että kaikilla taitaa olla villasukkia viikon jokaiselle päivälle omansa. Tärkeimmät ihmiset saavat lahjakortin parturiin, kulmakarvojen nyppimiseen tahi johonkin muuhun tarpeelliseen. Ylen määrin ei ole ollut rahaa käytettävissä, joten se on tietenkin melkoisesti rajoittanut valinnanvapautta.

Nämä lilasävyiset ruttusukat saa ystäväni. Ruttusukka ei välttämättä sovi pitkävartisten saappaiden kanssa käytettäväksi, sillä sukan varresta tulee melko paksu. Luulin, että varsi joustaisi pituussuunnassa, mutta sitähän se ei tee, koska silmukat kudotaan kiinni alemman kerroksen silmukoihin.

Pari pikkuihmistä on lähisukuun nyt tullut, joten heille kudoin tiikerisukkia. Yhdestä kerästä tuli kevyesti kolmet sukat ja hujauksessa. Näitä oli kiva tehdä. Idean löysin facebookin Voihan villasukka -ryhmästä.

Monet sanovat, etteivät aio lähettää yhtään joulukorttia. Minusta korttien lähettäminen on kaunis tapa. Kuinka mukava onkaan itse saada kortteja. Miksi ei jakaisi sitä iloa vaikka vain kerran vuodessa. Lähetän kortin sukulaisille, ystäville ja muutamille sellaisillekin tuttaville, joita tapaan harvoin. Joukossa on muutama ihminen, joita en ole tavannut vuosiin, mutta haluan kortilla osoittaa, etten ole heitä unohtanut. Elämä vain menee niin, ettei mitenkään ehdi edes kaikkiin tärkeisiin riittävästi yhteyttä pitämään. Ehkä tulee aika, jolloin on jälleen näiden taustalle jääneiden ihmisten vuoro.

Aika monta vuotta olen jo tehnyt joulukortit itse ja nyt sitä tapaa on varsin hankala lopettaa. Tulee sanomista, jos lähettää kaupan kortin. Kymmenen korttia, ehkä jopa kaksikymmentä jaksaa ideoida erilaisina. Mutta kun kortteja on kuusikymmentä, on paras luoda yksi malli, jonka sitten toteuttaa monistettuna. Tänä vuonna tuossa kortissani oli useampi työvaihe ja siksi korttitehdas pyöri harvinaisen pitkään pöydällä. Kerrankin olen ollut materiaalien suhteen kaukoviisas ja värillistä kartonkia lulkuunottamatta kaikki löytyi omista varastoista.

Maanantaina kortit lähtivät postiin ja pöydällä on enää vain postinkantajan kortti. Meillä on niin hyvä, mukava ja monivuotinen postinkantaja, että laitan hänelle joka joulu pienen kukkarahan kiitokseksi kuluneesta vuodesta.

Minusta on tullut varsinainen taidemesenaatti, sillä ostin taiteilijaystäväni Helena Laurikaisen  maalauksen Kauneimmat salit, joka oli osa Sinikka Paavilaisen Samaa unta -kirjan pohjalta tehdyn teatteriesityksen (Espoon kulttuurikeskuksen Louhisali 2013-2014) visualisointia. Maalaus on aika kookas ja sijoitin sen olohuoneen isomman sohvan taakse. Helenalta aiemmin hankkimani maalauksen siirsin omaan makkariini. 

Helena on luova ihminen kaikkinensa. On mielenkiintoista, miten joku ihminen pelkästään ensisilmäyksellä pystyy näkemään jossain meikäläistä täysin puhuttamattomassa esineessä jotain ihan uutta ja muuntamiskelpoista. Maalaamisen lisäksi Helena on uskomattoman taitava tuunaamaan mistä tahansa kirpparivaatteesta itselleen upeita luomuksia ja kierrätyskeskuksen ilmaistavaroista hän loihtii helposti uusiokäyttöön niin esineitä kuin vaatteitakin. Sitä vain haukkoo vieressä henkeään ja ihastelee toisen kekseliäisyyttä ja taitavuutta. Helenan kodissa taitaa olla aivan olemattoman vähän mitään kaupasta uutena hankittua, sillä toisten hylkäämä esine saa hänen käsissään täysin uuden mahdollisuuden ja ulottuvuuden.

Joulukuinen sää jatkuu samassa harmaudessa kuin marraskuukin. Eilen sentään aurinko jonkin aikaa paistoi ihan siniseltä taivaalta,mutta tälle päivälle on jälleen luvattu sadetta. Lunta on satanut parikin kertaa ja viimeksi sellainen ohut valkea peite oli maassa muutaman päivän. Viikonlopun vesisade vei viimeisetkin mennessään. 

Tuleva viikonloppu taitaa olla joulumyyjäisten sesonkiaikaa. Ainakin Lohjalla on Menneen ajan joulumarkkinat ja pääkaupunkiseudulla lukuisia muita myyjäisiä Helsingin Tuomaanmarkkinoista puhumattakaan. Usein olen hakenus Lohjan perinteisiltä joulumarkkinoilta niitä viimeisiä joulutunnelman avaajia, mutta vesisateessa se voi olla entistäkin hankalampaa.

Sinänsä pimeys ja harmaus ei kovasti harmita, sillä näkyvätpä jouluvalot ulkona ja ikkunoilla paremmin. Kun joulu on ohi, tulee kevät ja valoisat päivät yhdessä hurauksessa.

Otetaan lokoisasti Juuson lailla tulevatkin päivät.

 

Iloton päivä

Tämä nyt ei liity mitenkään puutarhaan ja vielä vähemmän blogissa kaikelle maailmalle julkistettavaksi, mutta on niin äärettömän paha mieli. Meillä on tänään 35-vuotishääpäivä. Mies ei katsonut asiaa aiheelliseksi mitenkään korostaa tai edes mainita. Ei meillä ole koskaan isosti mitään juhlittu, eikä lahjoja ostettu. En suuria odottanut tänäänkään. Mutta edes halaus aamulla tai yksi vaatimaton kukka. Kaipa tästäkin taas yli päästään...
 

Tinttiruokaa

Olen ruokkinut pikkulintuja kuukauden verran. Tinttejä on riittänyt ja välillä ruokintapaikoilla vierailevat myös harakka ja orava tai oravat. Automaatteja saa käydä täyttämässä harva se päivä ja kohta pitänee kipaista kauppaan ostamaan lisää siemeniä. Pussin pohjalla on enää tavallisia auringonkukansiemeniä. Muutaman päivän linnuilla näytti olevan kiirettä, kun sain naapurilta erilaisia pähkinöitä, manteleita ja muita siemeniä, joista tein sopivia coctaileja. Kyllä kelpasivat.

Kun siemeniä joutuu täyttämään usein, tulee myös miettineeksi ruokinta-automaatin anatomiaa. Vähitellen olen karsinut kaikenlaisia puisia härpäkkeitä, jotka ehkä miellyttävät ihmisen silmää, mutta joita on tosi vaikea pitää puhtaina ja joihin ruoka jämähtää kiinni niin sateella kuin pakkasellakin. Lisäksi automaatin tulee avautua ja sulkeutua helposti ja myös pysyä kiinni vaikka oravan siinä temppuillessa. Parhaiksi ovat osoittautuneet kuvien yksinkertaiset metalliset vekottimet, joissa linnut pääsevät helposti ruokailemaan, mutta eivät ruokaan tallustelemaan.

Vuosia vanha puinen lintulauta alkaa vedellä viimeisiään. Sitä on korjattu ja ruuvailtu uuteen uskoon monen monituista kertaa, mutta katto ei enää tahdo kestää korjauksista huolimatta. Katto on alunperinkin tehty tuollaisista kapeista listamaisista laudankappaleista, jotka eivät ole kestäneet katon nostamista. Pikkupakkasten aikaan tintit hyörivät tällä lintulaudalla milloin mitenkin päin ja siemenet vain lensivät ympäriinsä. Leudompien säiden palattua ruoka on saanut jäädä sateiden armoille, eikä se tässä pikkutalossa ole linnuille nyt kelvannut. Ongelma onkin ruoan liiskaantuminen puiseen rakennelmaan, jolloin se on jopa alkanut homehtua. Ehkä nämä tällaiset talot ovat enemmänkin ihmisen silmää varten tuotettuja. Lintujen ruokintaa ajatellen tämä ei ole laisinkaan hyvä ratkaisu.

Pari talvea sitten tuli virkattua näitä talipusseja juuttilangasta, mutta aikaa ne eivät selvästikään kestä. Tai aikaa ehkä, mutta eivät harakoita eivätkä oravia. Tämä pussukka oli vielä ehjä sen ripustaessani marraskuun puolivälin tienoilla, mutta sinnikäs harakka on siinä roikkunut ja jo yhden talipötkylän syönyt. Seuraava pötkylä saa luvan roikkua oranssissa muovipussissaan, kunnes ehdin väsätä jotain muuta tilalle.

Toinen talipötkylä riippuu marjakuusessa lähellä keittiön ikkunaa. Juuri ennen tämän kuvan ottamista näin oravan roikkuvan pussukassa, joka on kyllä aika surullisen oloinen.

Lintujen ja oravien touhuja on kiva seurata. Tämä kuva ei ole kotipihasta vaan erään kävelylenkin varrella näpätty. Vasta kuvia kamerasta purkaessani huomasin, kuinka orava näyttää tallustelevan koppi kainalossaan auton tuulilasia pitkin ylöspäin. Orava oli varsin tuhti yksilö, mutta tuskin sentään niin tuhti.

Linnuille ruokaa antaessani vilkaisin samalla myös autotallissa talvea viettäviä pelaguita. Olin jo kertaalleen kiikuttamassa niitä kellariin, mutta kun ei pakkasta ulkona muutamaa astetta enempää tullut, annoin kasvien toistaiseksi olla. Mittarin mukaan autotallissa on viidestä seitsemään astetta, joka on käsittääkseni ihan sopiva lukema pelaguille. Silloin tällöin käyn niitä vähän kastelemassa ja harson laitoin, kun ulkona oli parina yönä yli -5 astetta. Tänään huomasin, että harsottaminen on jäänyt vähän puolitiehen, vai olisiko tuo pelaguu innostunut kurkkimaan naapurin jouluvaloja.

Viime päivinä en ole juurikaan ehtinyt blogia päivittämään, enkä edes muiden blogeja lukemaan. Nyt kahlasin aikamoisen määrän postauksia, mutta loppua kohti huomasin kommentointikyvyn kummasti hiipuvan. Hyvätuurisia tällä kertaa siis ne, joiden blogit aukenivat nopeasti. Joulutouhuja näyttää olevan kaikilla runsain mitoin, mutta myös ihania kuvia menneestä kesästä. 

Monet murehtivat näiden joulukuun alun päivien harmautta ja valon puutetta. Tottahan tämä pimeys on, vaan minusta tuntuu, että selvästi ollaan jo voiton puolella. Juuri totesin Ukkokullalle, että lähempänä on se aika, jolloin ryhdytään miettimään siementen kylvämistä kuin menneen kesän tekemiset. tai tekemättä jättämiset. Joulu on hetikohta jo ovella ja sen jälkeen mennäänkin kohti valoa ja kevättä. Edellisten vuosien tapaan aika kuluu nytkin kuin siivillä.

Eilen erästä ilmaisjakelulehteä selatessani huomasin seuraavan uutisen, joka sopii hyvin jaettavaksi myös tällä foorumilla:

"Kulttuuria harrastava elää 2-3 vuotta kauemmin kuin ei-kulttuuria -harrastava. Kulttuuririennoissa käyminen pidentää siis elinikää enemmän kuin terveysliikunta tai laihduttaminen! Korkeakulttuurin lisäksi kulttuuria on myös yhteisöllinen harrastustoiminta, vaikkapa talkoisiin osallistuminen tai puutarhanhoito."

- Tietokirjailija ja neurologi Markku T. Hyyppä: Kulttuuri pidentää ikää (Duodecim, 2013)

Rauhallista Itsenäisyyspäivää kaikille!

Joulumyyjäiskausi avattu...

Olin suunnitellut lauantaille pientä leivontasessiota, mutta erittäin harmaan päivän piristämiseksi lähdinkin Hvitträskin museoon joulumarkkinoille. Yritän noudattaa ajatusta valmistaa enin osa lahjoista itse ja loput ostaa erilaisilta kädentaitajilta myyjäisistä ja markkinoilta. Niitähän riittää nyt joka viikonvaihteelle jouluun saakka. 

Kerrankin osasin olla paikalla oikeaan aikaan, sillä onnistuin saamaan auton parkkiin ilman tuskaisaa ympäriinsä pyörimistä. Hvitträskissä ei autopaikkoja ole kovin paljon ja kapean metsätien laitaan on vaikea lykätä autoaan olematta kenenkään tiellä tahi vaihtoehtoisesti rikkomatta autonalustaa. Myytäviä tuotteitakin pääsi katselemaan ihan rauhassa tarvitsematta tunkeilla ahtaissa ja hämärissä tiloissa.

Myyjiä oli minusta viime vuotista vähemmän, mutta ehkä se oli vain tuntumaa. Luultavasti siellä on myyntipaikkoja saman verran joka vuosi. Ihan ensi töikseni törmäsin Saaripalstan Sailaan, joka oli myymässä omia tuotteitaan. Ihan pakko oli ostaa häneltä ihana ruotsalaisen Ann-Louise Bäckströmin kissatarjotin. Saattaa olla, että joku läheinen saa kyseisen tarjottimen joululahjaksi, mutta yhtä mahdollista on, että pidän tarjottimen itse. Olen kyllä aika perso kissoille niiden kaikissa olomuodoissa, mutta onneksi Sailalla oli myytävänä myös kortteja, joissa toistuivat samat kuvat kuin tarjottimissa.

Hvitträsk on aivan mainio tutustumiskohde ilman joulumarkkinoitakin. Toki etenkin piha ja puutarha ovat ystävällisempiä paikkoja lämpimänä vuodenaikana, mutta ehkä näin lehdettömään aikaan erilaiset puu- ja kivirakennelmat tulevat paremmin esille. 

Pidän erityisesti tästä sisäänkäynnistä piha-alueelle, koska autot jäävät vasemmalla olevaan "aitaukseen". Hvitträskin rakentamisen aikaan autot tuskin ovat olleet mikään esteettinen ongelma, sillä asukkaat vieraineen kulkivat Helsingistä joko junalla tai laivalla lähimpään satamaan tai asemalle ja jatkoivat siitä perille hevoskyydillä.

Eilen sunnuntaina sitten ihan ensimmäiseksi valmistin piparitaikinan, joka edelleen odottaa leipojaansa jääkaapissa. Siellähän se säilyy sen aikaa, kunnes ehdin ottaa taikinan käsittelyyn. Tein myös muutaman purkin punaherukkahyytelöä, leivoin kaksi taatelikakkua ja lopuksi valmistin myös sinappia.

Nyt purkit ja purnukat ovat viilenemässä autotallissa, kunhan ehdin tehdä niihin sopivat nimilaput ja keksiä koristeet myös noille kansille. Löydän yleensä vaivatta uusiokäyttöä kaupasta ostetuille purkeille ja purnukoille. Kunpa vain viitsisin heti niiden tyhjennyttyä pestä kaikki etiketit pois. Eilen tuhraantui ylenmäärin aikaa pelkästään purkkien ulkoiseen puhdistamiseen. Harvoin tarrat lähtevät kokonaan edes konepesussa.

Joulukorttiaskartelun aloitin jo muutama viikko sitten. Lähetän yleensä aika paljon joulukortteja ja jo vuosien ajan olen tehnyt ne pääsääntöisesti itse. Tämän vuoden mallissa on useita työvaiheita vaativia kohtia, joiden suhteen en ole pitänyt turhaa kiirettä. Eilen heräsin tämänkin keskeneräisen työmaan suhteen ja illalla televisiota katsellessa näpräsin pieniä rusetteja ohuesta langasta. Siinä taisi mennä muutama Maria Langin murhamysteeri pikkaisen sivu suun.

Vihdoin voin myös julkistaa nämä tummanharmaa-beige-kuvioiset kerrosrivinousut, jotka kudoin pikkuveljelleni synttärilahjaksi. Velipoika viettää synttäreitään tänään ja on jo saanut sukat, joten yllätyksen paljastumisesta ei enää ole vaaraa. Pukinkonttiin pitäisi saada vielä muutama pari valmiiksi, joten iltapuuhista ei ole laisinkaan puutetta.

Hetki sitten kurkistin ikkunasta ulos ja huomasin taivaalla kasvavan kuun. Täysikuu on tässä kuussa jo lauantaina. Juuso ei kuitenkaan tässä kuvassa ihaile kuuta taivaalla vaan mammaa säheltämässä ulkoistusvalojen kanssa pihamaalla. Huomatkaa myös läiskät ikkunalla. Joku kosteanenäinen on aiemminkin katsellut ikkunasta ulospäin.

Mukavaa joulukuun alkua ihan kaikille tasapuolisesti!

 
 

Mikä vekotin?

Ystäväni löysi kuvassa olevan esineen kirpparilta ja ajatteli sen liittyvän jotenkin puutarhaan. Hän arveli esineen olevan vanha. Toisaalta se on saattanut lojua ulkosalla suojaamattomana ja on sen vuoksi ruostunut. Jotenkin tuo valkoiseksi maalattu tai käsitelty puuvarsi ei puolla esineen vanhuutta.

Kuka tietää, mikä tämä vekotin on ja mihin tarkoitukseen se on ajateltu?

Edellisessä postauksessa pohdiskelin google+ -pohjaisiin blogeihin lukijaksi kirjautumista. Lisäsin omaan blogiluettelooni muutaman tällaisen blogin ihan vain kopioimalla linkin seuraamieni blogien listaan. En siis lisännyt itseäni piireihin, kuten google+ -blogien etusivulla kehotetaan. Klikatessani "lisää piireihin" -painiketta saan seuraavan kommentin:

 Huomautus Picasa-käyttäjille:

• Ihmiset, joiden kanssa olet jakanut albumeita, näkevät kyseiset kuvat profiilissasi ja Google-hakutuloksissaan.

• Valokuvissasi, kommenteissasi ja tageissasi näytetään Picasa-lempinimen sijasta nimesi.

Kuka tahansa, jonka kanssa jaat albumin, näkee, kenen muun kanssa se on jaettu, ja voi jakaa sen uudelleen, ellet lukitse albumia.
  
Bloggerin käyttäjänä käytän myös Picasaa, mutta en ole valmis jakamaan sinne blogia varten lataamiani kuvia ja sen myötä henkilötietojani julkisesti. Tämän kommentin vuoksi saatan siis olla aktiivisena lukijana google+:lla tehdyissä blogeissa, mutta en lisää itseäni piireihin. Saattaa olla, että olen ymmärtänyt jotain väärin, mutta te viisaat, oikaiskaa mahdollinen erheeni.

Mukavaa pikkujouluviikonloppua kaikille!

Kohta on aika avata uusi puutarhakalenteri

Muutama päivä sitten posti toi tilaamani Puutarhakalenterin - tai Pihakalenterin, kuten tuossa kannessa lulkee. Olen kovasti tykästynyt tähän vuosittaiseen tietopakettiin. Kirjassa on erittäin paljon ajankohtaista ja mielenkiintoista asiaa ja yleensä myös joku isompi teema, kuten kuluneen vuoden kalenterissa oli Pionit ja nyt tässä uudessa sipulikukat.

Tästä kalenterista on muodostunut minulle enemmän kuin kalenteri. Oikeastaan voisi puhua jo päiväkirjasta, sillä laitan kirjaan talteen paljon säähän, puutarhaan, pihaan, merkkipäiviin ja ties mihin liittyviä asioita. Kierresidonta helpottaa paksuhkon kirjan käyttöä ja käsittelemistä. Säännöllisin välein löytyy hyvin tilaa isommillekin muistiinpanoille. Tämä uusi kalenterini on jo neljäs laatuaan ja toivon hartaasti, että niitä julkaistaan tulevinakin vuosina.

Kalenterin takaosasta löytyvät pihapuiden, pensaiden ja köynnösten leikkausohjeet sekä kukkien ja vihannesten kylvökalenteri. Ei siis tarvitse kaivaa niitä erikseen jostain muualta, vaan kaikki löytyy kompaktissa muodossa samojen kansien sisältä.

Aiemmin tapasin hankkia käsilaukkuun pienen taskukalenterin ja keittiön työpöydälle isomman version. Nyttemmin käsilaukkukalenteri on siirtynyt kännykkään ja kotona seilaa keittiön, olkkarin ja työhuoneen väliä pihakalenterini. 

Suurin osa seuraamistani blogeista on toteutettu tällä samalla bloggerilla, jota itsekin käytän. Monia mielenkiintoisia blogeja löytyy myös muilla välineillä tehtyinä. Toistaiseksi en ole kirjautunut google+ -tunnuksia vaativiin blogeihin vakiolukijaksi, koska haluan ainakin pääosin pysytellä nimimerkkini takana. Onko jokin keino liittyä vaikkapa google+ -pohjaisiin blogeihin lukijaksi ilman henkilöllisyyteni avaamista yleiseen tietoon? 

Vaikka olenkin esimerkiksi facebookissa, olen yhä enemmän alkanut miettimään, mihin sitä kannattaa tietojaan jakaa. Kun en kuitenkaan ole mikään mestari näissä tietotekniikka-asioissa, soisin välttyväni joutumasta vaikeuksiin nettimaailmassa seikkaillessani.
 

Sillisalaattipostaus

Eilen teimme ystäväni kanssa kyläreissun Somerolle muuttaneen yhteisen ystävämme luo. Oli mukava tavata tätä ystävää, joka on toipumassa rintasyöpäleikkauksesta ja sädehoidosta. Iän karttuminen vai mikä lie, mutta näitä ikäviä sairastapauksia tuntuu olevan lähipiirissä ihan liikaakin. Onneksi rintasyövästä valtaosa pystytään parantamaan ja näin näyttää olevan tilanne myös tällä ystävälläni.

Somerolaisella ystävälläni on erinomainen kirpparisilmä ja hän oli löytänyt minulle aivan ihanan kiiltokuvakirjan, jonka Lilja-niminen tyttö on saanut joululahjaksi 1944. Kirjassa on joillakin sivuilla valmiina painettuja kiiltokuvamaisia kuvia ja muilla sivuilla ilmeisesti Lilja-tyttösen liimaamia kiiltokuvia.

Osa kirjaan kirjoitetuista runoista on minulle outoja, mutta jotkut näyttävät säilyneen vuosien kuluessa samanlaisina, kuten tuo alla ruusuruno.

Vihdoin muistan myös kertoa siitä ihanasta paketista, jonka voitin Suvikummun Marjan 1000. postauksen kunniaksi järjestämästä arvonnasta. Marja oli seurannut lähettämiensä pakettien matkaa ja huomannut, etten muiden lailla ollut saanut pakettiani. Minne lie muumipakettini joutunut, ellemme olisi alkanut sitä jäljittää. Posti oli jotain suhmuroinut ja vihdoin pääsin noutamaan palkintoni.

Sisältö oli kauniisti koottu ja paketoitu iloisine kissakortteineen. Kissaihmisenä Marja tietää, mikä ilahduttaa kissaa ja kissanomistajaa, joten myös Juusolle paketista löytyi kaunis ruokakuppi ja kissanminttunappeja. Napeista on vielä muutama jäljellä, sillä annan niitä Juusolle herkkupaloina vain jokusen kerrallaan.

Nuo taustalla näkyvät herkulliset ja ohuempaakin ohuemmat appelsiinisuklaalastut on jo naposteltu - eikä suinkaan Juuson suihin. Käsivoidetta minulla kuluu näin talviaikaan solkenaan ja knitpron sukkapuikoilla olen suihkinut valmiiksi pukinkonttiin laitettaviksi kahdet vauvantumput ja yhdet vauvansukat, toiset sukat valmistuvat varmasti tänä iltana. Lankakerät ovat vielä korkkaamatta. Miten Marja tiesikään, että pidän kovasti viininpunaisesta väristä? Ja noista knitpron puikoista innostuin niin paljon, että postissa odottavat noutamista jo samanlaiset hiukan paksumpina. Vielä kerran lämmin kiitos Marjalle tästä ihanasta arpajaisvoitosta!

Vaikka yleinen tunnelmani on sellainen, etten ole saanut mitään konkreettista aikaan, ei se silti ihan pidä paikkaansa. Perjantaina lyhensin Peräkamaripojan uusia verhoja, jotka pitäisi käydä tulevalla viikolla ripustamassa pojan ikkunoihin. Siinä ohessa ompelin myös pari vuotta kaapissa odottaneet jouluverhot keittiöön. Keittiömme on talon pimeämmällä puolella, joten nämä valkoisella pohjalla istuksivat tintit tuovat samalla sekä valoa että eloa hämäriin joulunalusiltoihin.

Tekstiileillä on maalaamista helpompi muuttaa sisustuksen värejä. Niinpä meillä on olkkarin paria seinää lukuunottamatta valkoiset seinät. Olohuoneessa ei ole sälekaihdinten lisäksi nykyisin verhoja laisinkaan, koska en ole löytänyt mieleistäni verhoratkaisua. Eikä meidän olkkarissa välttämättä verhoja tarvitakaan. 

Sen sijaan keittiöön ja makkariin kaipaan välillä muutoksia ja niitä sitten teen verhojen, tyynyjen ja torkkupeittojen avulla. Löysin edullisesti tuota kuvan amaryllis-kangasta ja siitä ompelin omaan makkariini verhot. Lisäksi päällystin huoneen ainokaisen tuolin sekä rottinkiarkun (joka ei näy kuvassa) kannen samalla kankaalla. Tyynyihin hankin tuota kankaan kukan väriä lähellä olevaa punaista kangasta ja sängyn jalkopäähän kirsikanpunaisen torkkupeiton.

Saattaa olla, että tuolinpäällinen rauhoittuu mieleisekseni, kun vaihdan siihenkin tuota kirsikanpunaista kangasta. Ompelin makkariin myös uuden laskosverhon luonnonvalkoisesta kankaasta, jota löytyi varastoistani. Se näytti vähän tylsältä sellaisenaan, jota ompelin siihen nauhat tuosta verhokankaasta. Tosin tässä kuvassa nauhat eivät taida juurikaan erottua. 

Unelmissani teen joskus sellaisen remontin, jossa leveä verholauta saa kyytiä ja sen tilalle hankin kauniit ripustustangot. Sen unelman toteuttamiseen saattaa kulua aikaa, sillä ajatus katon paikkaamisesta ja maalaamisesta ei ole kovin houkutteleva.

Kun nyt noista verholaudoista tuli puhe, kerron, että löysin olohuoneen verholaudan takaa sokeripalan siihen kuuluvine johtoineen. Rakennusaikana sähkömies oli kysynyt, laitetaanko tänne sellainen loisteputkiverhovalaisin. Ajatus loisteputkesta ikkunavalaisimena ei innostanut ja sokeripala asentui, mutta jäi unholaan. Tokihan sen joka kerta ikkunoita pestessään huomaa, mutta sinne se on jäänyt verholaudan taakse elämään omaa elämäänsä peräti 28 vuoden ajaksi. 

Kunnes muutama viikko sitten tajusin, että asentamalla sokeripalaan pistokerasian saan ripustettua jouluvaloja ikkunalle huomattavasti vähemmillä vippaskonsteilla. Ukkokulta vain sähkötarvikekauppaan ja ruuvaamaan rasia sokeripalan tilalle. Tadaa...nyt meillä on paikka vaikka kaksille valoille tai tarvittaessa enemmällekin, jos vain viitsin viritellä johtoja. Näin alkajaiseksi ripustin pallomaiset sisustusvaloni ystäväni Venetsiasta tuoman naamion viereen. Ehkä joulunaikaan tuossa on jokin muu valosydeemi. Aika näyttää.

Tämän sillisalaattipostauksen myötä toivotan kaikille oikein mukavaa marraskuun viimeistä viikkoa ja pikkujoulukautta!

PS.

Gitta, olet lämpimästi tervetullut blogini pariin

Welcome to my blog, Martha's Favorite

Viikko hurahti, mutta Juuso se köllötti

Viikko on hurahtanut hurjaa vauhtia. Ohjelmassa on ollut omaishoitoa ja keskiviikko kulutettiin Ukkokullan kanssa Tallinnassa. Torstaina havahduin siihen, että joulu lähestyy, enkä ole siihen vielä oikein mitenkään reagoinut. Olin suunnitellut viritteleväni jouluvaloja ensi viikolla, mutta eilen sitten laitoin kahden tunnin ajan ulkoistusvaloja pihamaalla pikkupakkasessa. Näpit jäätyivät, vaikka käsissä olikin ohuet käsineet.  

Nyt on perjantai-ilta, koti on siivottu ja viikonloppu voi alkaa.Ulkona sataa ihan kunnolla lunta, pakkasta kaksi astetta.

Istahdin tietokoneen ääreen tarkoituksella päivittää blogikuulumisia, mutta kummasti pää tuntuu ihan tyhjältä ja kaikki mielessäni sommittelemani asiat haihtuivat ties minne. Niinpä päätin laittaa alkuviikosta otetut Juuso-kuvat esille. Juusolla on nyt sohvavaihe eli se viettää iltaisin seurassani muutaman tovin köllöttäen samalla sohvalla kanssani. Minä toisessa päässä, Juuso toisessa.

Puolen tunnin aikana kissa muutti asentoa monta kertaa. Välillä se kuorsasi äänekkäästi, välillä puhisi ja värisytti viiksiään. Ilmeisesti se näki jännittäviä unia, koska jalatkin tuppasivat ajoittain vispaamaan viiksien tahdissa.

Aikansa sohvalla nukuttuaan Juuso yleensä nousee ylös, venyttelee selkänsä oikein isolle köyrylle ja hyppää lattialle köpöttäen sen jälkeen ruokakupille.

Juuso ja mammansa toivottavat kaikille mukavaa viikonloppua!