Eka piippo - kevät tulee sittenkin!!!

Hyytävän kylmistä öistä ja koleista päivistä huolimatta usko ja luottamus kevään saapumiseen on palannut. Löysin nimittäin ensimmäiset piipot omasta pihasta. Ihan vahingossa silmä osui talon nurkalla sulaan paikkaan ja siellä ne oletettavasti krookuksen piipot kurkkivat. Ihanat piipot, pelastitte päiväni. Kenties jopa koko maaliskuun, joka onneksi kaikessa talviudessaan alkaa jo vetää viimeisiään.

Yksi piippo johtaa toiseen eli ensimmäisen bongauksen jälkeen oli kierrettävä tontti ja syynättävä joka ikinen pälvipaikka. Kovin kummoista saalista ei kierros tarjonnut, mutta yksi pikkuinen lisäpiippo sentään törötti mullasta vetäytyvän hangenreunan kupeessa.

Auringonpaisteesta huolimatta mittarin asteikko on kivunnut plussan puolelle varsin niukasti. Vaan on sillä auringolla ihan ihmeellinen voima ja vaikutus lumeen. Yksikin tumma oksanpätkä hangella muodostuu pian pälvipaikaksi. Pitkän talven hangen alla levänneet kasvit tunkevat itseään esille ja saavat lumen hiukankin huvetessa aikaan mukavia aukkopaikkoja, joista kurkistella.

Helmikuussa ämpärissä jäädytetty tulppaaniasetelma muuttaa jatkuvasti muotoaan. Edellisen yön pienoisen lumisateen huputtamana jääpaakku muistuttaa nyt lähinnä lumeen uponnutta ja värinsä menettänyttä kärpässientä. Sen vierellä ilmoja haistelee taimitikku, joka vielä muutama päivä sitten oli täysin näkymättömissä. Lumipinta vajoaa, hurraa!

Jos ilahduin kevään ensimmäisistä piipoista, yllätyin myös kasvarin lämpötilasta. Sunnuntaina kävin kasvihuoneessa ja hetken siellä seisoessani tuli melkein hiki. Kiinnosti tietää, millaisia lämpötiloja kasvari näin kevätaurinkoisina päivinä sisällään pitää ja vein sinne mittarin. +29 astetta on tämän päivän tulos. Seuraavaksi pitää käydä ostamassa uusi minimi-maximi -mittari syksyllä rikki menneen tilalle, jotta näen yö- ja päivälämpötilojen eron. Johan tässä herää ajatus, pitäisikö kasvarin lämpöä jotenkin hyödyntää ja viedä sinne kasveja päivähoitoon. 

Jokin aika sitten voivottelin kompostorin jäätymistä ja sen lämpötilan putoamista nollaan. Edelleenkin alaluukku on jäässä, enkä saa sitä auki. Luultavasti alaluukun takana oleva massa on niinikään jäässä ja tuskin sitä pois saisin, vaikka luukku aukeaisikin. Kompostori painaa tyhjänäkin melkoisesti ja täysinäisenä vielä enemmän. En siis jaksa rahdata sitä aurinkoisempaan paikkaan, jonka vinkin myös kyselyihini sain. 

Tutkin kompostorin käyttöohjetta ja netistä löytämiäni keskusteluja jäätyneen kompostorin herättämiseksi. En voi laittaa säiliöön kuumavesipulloja, sillä ei sinne enää mitään niin kookasta mahdu. Sen sijaan lisäsin huoneenlämpöistä talvikuiviketta ja kas, mittari alkoi kohoamaan.

Kompostoria ei pidä unohtaa oman onnensa nojaan. Se vaatii huomiota ja hoitamista. Alan vähitellen päästä jyvälle sen ajatusmaailmasta ja muutamilla korjausliikkeillä meistä tulee varmaan ihan hyviä kavereita.  Aina ohi kulkiessani taputan sen kantta hellästi ja kerron jatkossa tyhjentäväni sitä ahkerammin, jotta sen ei tarvitse kiukuspäissään murjottaa itseään jäätymispisteeseen.  

Jotenkin minusta tuntuu, että pääsiäinen on kevään edistymisen suhteen käännekohta. Siihen uskon ja sitä toivon. Ystävät, bongatkaa piippoja ja syökää mämmiä, rahkaa ja suklaamunia. Kukin makunne ja mieltymystenne mukaan. Mukavia pääsiäispyhiä!
 

Hyvää Pääsiäistä!

Täydenkuun aikaan, ilmassa on taikaa.

Tiellä liikkuu musta kissa, ilmassa on arvoitusta.

Nurkan takaa hiljaa kurkkii, pian kohta sisään luikkii.
Luuta sillä suuri on, huivi päässä hulvaton.

Kuun säde pihan valaisee, ovi hiljaa narisee jo.

Jättää koriin yllätyksen, palaa vuorelle noitien.

 
Kuuluu ääni lapsien, ilon aika tullut on.

Pajunkissat hiljaa tuulessa kuiskii:

 
Rauhaisaa Pääsiäisen aikaa!

 

Toivottavat Between ja kissansa Juuso

 

 

Esikon kuulumisia

Pian joulun jälkeen kauppoihin ilmestyy toinen toistaan raikkaamman värisiä esikoita. Niitä myydään kevätesikoina, huone-esikoina ja ihan vaan esikoina. Harvoin markettien tai edes kukkakauppojen esikoissa mitään lajikelappuja tai nimiä on. Kevätkaipuussa edullisia esikoita tulee ostettua useampia, vaan hyvin hoidettuinakin niiden elämä huoneenlämmössä päättyy varsin nopeasti.

Joka vuosi yritän innolla tekohengittää kaupasta kotiin kannettuja esikoita. Alkuun niitä jaksaa jopa siirrellä yöksi viileämpään ja aamulla taas takaisin näkyville. Arkielämä tekee tepposensa ja pian esikoiden siirtely unohtuu. Siinä ne nököttävät olohuoneen tai keittiön pöydällä, kunnes kuoleman kielissä kannetaan vihdoin kompostiin.

Kukinnan päättänyt esikko ei ole välttämättä mikään silmien ilo tai sisustuksen kaunistus. Lehdet rojottavat mikä mihinkin suuntaan ja osa lehdistä ruskettuu ja kuivuneena rapisee pitkin pöydän pintaa, jos vain vähänkin siihen koskettaa. Harvassa nykykodissa on sopivan viileitä kuisteja tai viherhuoneita, joissa tarjota useamman viikon viileä lepopaikka pihamultaan istuttamista odottavalle. Usein olenkin miettinyt, onko näiden kausikukkien jatkuva ostaminen ja hetken silmänilo kompostiin kantamisineen kovin ympäristöystävällistä. En tiedä, vaan samaan pyöritykseen olen kuitenkin mukaan lähtenyt. Pimeän syksyn jälkeen vähäisetkin iloisten kukkien ympäröimät vihreät kasvukeskittymät ovat kuin mannaa puutarhurin sielulle.

Muutaman jouluruusun olen sitkeydellä saanut selviytymään talvesta kevääseen ja vihdoin oman puutarhan multaan. Silloin on ollut pakko valmistautua sietämään epätäydellisyyttä, kasvin romuluista ulkonäköä ja jopa mahdollisia ötököitä, joita sisätiloissa jouluruusuun helposti tulee. Samaa sitkeyttä ja suurpiirteisyyttä vaaditaan esikon hengissä pitämiseen. 

Tällä hetkellä takkahuoneen pikkupöydällä on tekohengitystä saamassa neljä esikkoa. Kukkimisen jälkeen laitoin esikkopurkit isoon, pyöreään kulhoon. Kulhon pohjalle laitoin imukykyisen, huokoisen kankaspalan, jonka pidän tasaisen kosteana eli kasvit ovat ikäänkuin altakasteluruukussa. Asetelma ei todellakaan kauneudellaan silmiä hivele. Arvo piileekin tässä tapauksessa ihan muussa eli siinä, että esikot edelleen ovat hengissä. Joka kerran vettä kulhon pohjalle lorottaessani katselen iloissani esikkojen tyvestä työntämiä uusia lehtiä ja ajattelen jokaisen päivän ja viikon olevan plussaa esikon matkalla kohti elämää puutarhani mullassa. 

Jos kuolevat, sitten kuolevat. Saavatpa siinäkin tapauksessa uuden elämän kompostimullan muodossa. Ainakin olen nyt tehnyt parhaani. Aina kannattaa yrittää.

Sukkia ja vähän langoistakin

Viime aikoina puikot eivät ole viuhuneet kovin ahkeraan tahtiin, mutta jotain valmista sentään olen saanut aikaan.

Niina Laitisen Villasukkien vuosi -kirjasta tein nyt toiset sukat eli kuvan Levottomat. Ohjeessa sukat kudotaan Novitan Venlasta 2,5 puikoilla. Kokemukseni mukaan Niina Laitisen sukista tulee ohjeen mukaisesti tehtyinä minulle liian tiukat. Kauniin mallineuleen vuoksi en halunnut lähteä silmukkamääriä muokkaamaan ja toisaalta halusin käyttää omista varastoista löytyvää lankaa. 

Toteutin sukat paksummalla Novitan vihreällä Juhani-langalla, jota normaalisti kudotaan 3,5 - 4 puikoilla. Käytin kolmosen puikkoja ja muuten seurasin ohjetta. Hyvät tuli. Eivät kiristä, mutta eivät myöskään ole liian löysät. Malli näyttää vaikealta, mutta sitä se ei ole. Kirjassa on selkeät ohjeet ja kuvio rakentuu lähinnä lisäyksistä, kavennuksista ja oikeiden silmukoiden takareunasta kutomisesta. Muutama virhe näihin sukkiin taas tuli, vaan enpä ryhtynyt purkamaan. Kerrosrivilaskuri oli kätevä apuväline. Muuten vaikkapa jääkaappitauko tai television seuraaminen olisi sotkenut kuvion aika tehokkaasti.

Yleensä kuvaan tekeleeni vasta sitten, kun ne on täysin valmiit päättelyjä myöten. Näiden marjapuuron punaisten sukkien kohdalla tein poikkeuksen, sillä takuuvarmasti toinenkin sukka valmistuu. Todennäköisesti jo tänä iltana, jolloin tätä postausta kirjoitan. Monia kutojia vaivaa yhden sukan syndrooma eli se toisen valmistuminen jää joko kokonaan tai ainakin siirtyy kaukaisuuteen.

Malli on helppo ja nopea. Bongasin kuvan netistä, jossa siitä puhuttiin korinpohjaneuleena. Laskin kuvasta silmukat ja toteutin 12 per puikko silmukkamäärällä sukat seuraavalla ohjeella:

1-6 krs: 3 o, 9 n

7-8 krs: kaikki oikein

9-14 krs: 6 n, 3 o, 3 n

15-16 krs: kaikki oikein 

Jämälankasukkaprojekti jatkuu edelleen ja varmaan tulee jatkumaan hamaan loppuun saakka, sillä uusia jämälankakeriä syntyy tasaiseen tahtiin. 

Käytän jämälankasukissa vaihtelevasti kahta eri menetelmää. Toisinaan punnitsen lankakerät ja jaan ne sitten kahdeksi suurin piirtein samankokoiseksi keräksi. Toisinaan taas teen samanaikaisesti molempia sukkia, jolloin toiseen sukkaan otan langan kerän alkupäästä ja toiseen kerän loppupäästä. Liukuvärjätyissä sukissa tämä ei aina toimi, jos haluan värit kohdilleen kummassakin sukassa. Silloin täytyy varautua langan tuhlaamiseen, sillä yhteneväistä aloituskohtaa varten joutuu langasta etsimään sopivaa kohtaa ja leikkaamaan mahdollisesti ylimääräisen kokonaan pois. 

Välityönä väkersin naapurin keskimmäisen pojan kesällä keskosina syntyneille kaksospojille pienet villasukat. Ihan kuvittelin turkoosin kerän riittävän molempiin sukkiin, vaan niinhän siinä kävi, että toisen parin jalkateriin täytyi käyttää sävyyn sopivaa raitalankaa. Saatuani sukat valmiiksi luin, että Novita on ottamassa turkoosin sävyyn uudelleen tuotantoon. Vielä en ole sitä kaupassa nähnyt, joten turhan pitkään olisin saanut lisälankaa odotella.

Yritän vastustaa lankahyllyjä ja tarjouskoreja, sillä aina niistä kerä tai pari kotiin kulkeutuu. Lankaholismia on näköjään vaikea parantaa, mutta toisaalta on kiva, että aina kotivarastosta löytyy sopiva lanka tai väri uusien innostusten toteuttamiseen. Sain vihdoin sentään siivottua ja inventoitua lankavarastot. Siitä on ollut sen verran apua, ettei sentään ihan holtittomasti tule uusia lankatulluja kotiin kannettua.

Myös jämälangat lajittelin ja kerin nätimmin kerille. Punnitsin kerät ja merkkasin niihin kunkin painon pienellä paperilapulla. Alle 10 gramman kerät ja langat, jotka syystä tai toisesta eivät miellyttäneet, vein paikalliseen päiväkotiin. Soitin toki sinne ensin ja kysyin, onko heillä langoille käyttöä. Ottivat mielihyvin vastaan. Vein samalla runsaasti myös muuta askarteluun sopivaa materiaalia, jota minulle on vuosien aikana kerääntynyt mm. tekemäni vapaaehtoistyön puitteissa. 

Moni varmaan ihmettelee, miksi käytän lähes kaikkiin neuleisiini Novitan lankoja (no, enpä paljon muuta kudokaan, kuin sukkia ja tumppuja, joissa villasekoitelanka on paras valinta). Törmään usein keskusteluihin, joissa moititaan Novitan lankoja. Että niissä on solmuja ja lanka on huonolaatuista. Minulle on kuitenkin osunut vain ja ainoastaan hyvälaatuisia lankoja. Yhden kerran on lankakerässä ollut solmu keskellä. Teknisistä syistä ne ovat mahdollisia ja niistä varoitetaan vyötteissä.

Tykkään käyttää Novitan lankoja ja erityisesti 7veikan vahvuus on minun käsialaani sopivaa. Novitan lankoja on helposti saatavilla ja niiden hinta-laatu -suhde on minusta hyvä. Pidän erityisen tärkeänä sitä, että Novita on suomalainen ja suomalaisia työllistävä yritys. 7veljestä ja Nalle -langat valmistetaan Korialla. Lankoihin käytettävä villa tuodaan Englannista ja Etelä-Amerikasta sekä jonkin verran myös Norjasta ja Falklandinsaarilta. 

Eettinen ja kotimaista työtä tukeva ostaminen tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa. Aika usein tässäkin asiassa tuntuu, että jos kumartaa toisaalle, samalla pyllistää toisaalle.
 

Söpöilyä kasteluun

Katsokaa nyt, miten söpö kastelukannu. Eihän tuollaista voi vastustaa, enkä siis voinut minäkään. Yritän iskostaa itseeni vastuullisemman kuluttajan asennetta ja aina jotain uutta hankkiessani mietin, tarvitsenko tätä todella. Moni tavara on tätä menetelmää käyttäen jäänyt kaupan hyllyyn.

Nyt oli kuitenkin tarve hyvälle kastelukannulle niin kodin viherkasvien kuin pienien kylvötaimienkin kasteluun. Eritoten tämän kastelukannun pitkä ja kapea kaatonokka helpottaa pääsyä kasvin lehtien väliin ja vesisuihkun voi helposti ohjata haluamaansa paikkaan. Eivät mullat lennä ympäriinsä, eikä pikkuinen taimi kaadu ja huku kasteluveteen. 

Kastelukannu on englantilainen ja sitä valmistetaan Royal Horticultural Societyn myöntämällä lisenssillä. Ostin kannun meille monille tutun Saaripalstan Sailan Elsan lepotuoli-verkkokaupasta.

Kastelukannun kanssa samaan tuoteperheeseen kuuluu tämä ihastuttava narupurkki. Minulla kuluu kasvuaikaan narua etenkin kasvihuoneessa, mutta myös muualla puutarhassa. Usein narukerä on kulkenut taskussa tai kottikärryjen työntöaisassa roikkuvassa työvälineämpärissä. Siellä se sitten pyörii ja purkautuu ja välillä aikaa menee narun kerimiseen. Reiällisellä kannella varustetusta purkista naru soljuu helposti purkautumatta taskun pohjalle tai pitkin kukkapenkkejä, kuten on monesti käynyt. Toki olen narupurkkeja nähnyt kaupoissa, mutta näin nättiä ei ole aiemmin tullut vastaan. 

Purkki piti antaa ystävälle nimpparilahjaksi, mutta niinhän siinä kävi, että itse sen pidin. En sentään ystävää unohtanut, vaan hän sai keväisen huivin. 

Samaisessa verkkokaupassa oli jo ennen joulua näitä jouluruusuilla ja lumikelloilla somistettuja lahjapaperiarkkeja. Mieli teki jo silloin tilata, mutta kun niin kovin vähän joululahjoja ostin, en tarvinnut niiden pakkaamiseen ylimääräistä paperiakaan. Kevään korvalla ja alkukesästä läheisten piirissä on runsaasti merkkipäiviä, joten kun nyt tilaamaan lähdin, ostinpa samantien ihastuttavaa lahjapaperiakin.

Yhtään lahjaa en vielä ole jouluruusupaperiin käärinyt, mutta sain idean käyttää sitä korttiaskarteluun. Luulenpa, että muutama uusikin kortti tulee väsättyä tätä kaunista paperia käyttäen. Onneksi nipussa oli niin monta arkkia, että kyllä siitä riittää lahjojenkin käärimiseen.

Tämä ei ole yhteistyöpostaus, vaan ihan omasta ilosta halusin esitellä hankintojani. Joku saattaa ihastua ja kiinnostua samaisista tuotteista, joten miksi en kertoisi ja laittaisi iloa kiertämään.

Mukavaa kevään odotusta ja viikonloppua kaikille!

PS. Lauantaina on jälleen maailmanlaajuinen Earth Hour, jolloin valot sammutetaan tunnin ajaksi klo  20.30-21.30 ja ilmaistaan näin yhteistä huolta ilmastomuutoksesta.

Ja sunnuntaina sitten taas väännetään kelloja tunnin kohti kesää.

 

Siemenkirje saapui

Yksi kelloköynnöksistä kaksi viikkoa sitten

Minulla on ollut ilo päästä osallistumaan peräti kahteenkin siemenkirjeeseen, vaikka vuosi on vasta näin aluillaan. Ensimmäisen siemenkirjeen laittoi liikkeelle Tuulikki Kukkia ja koukeroita -blogista. Toinen siemenkirje lähti Pihan vuosi -blogin aloitteesta ja se sisältää lähinnä perennan siemeniä. Monena päivänä olen postilaatikkoon toiveikkaana kurkistanut. Tänään keskiviikkona olin asian tyystin unohtanut ja postilaatikkoonkin kurkistin vasta tunti sitten. Siellähän se rapiseva kirje odotti.

Siemenkirje on oivallinen idea jakaa ylimääräisiä siemeniä ja toisaalta päästä osalliseksi toisten ylimääräisistä siemenistä. Kahden kirjeen kimppaan nyt osallistuttuani huomasin, että aika hyvin alkaa jo itselläkin siemeniä olla. Lienee niin, että muilla on ylituotantoa samoista siemenistä. Sehän on selvääkin, sillä monet tavalliset puutarhakasvit tuottavat runsaasti siemeniä ja taasen ne harvinaiset ja halutuimmat ovat varsin kitsaliaita annissaan.

Olen kahteen otteeseen saanut kirjailija ja puutarhaharrastaja Mari Möröltä siemeniä. Niitä on siis yli omien tarpeiden ja niinpä laitoin niitä jakoon. Jos muuten et ole aiemmin Mari Mörön kasviaiheisiin pakinoihin ja kirjoihin tutustunut, suosittelen lämpimästi niin tekemään. 

Esikasvatettavat ja kylmäkäsiteltävät saattavat olla jo tältä keväältä myöhässä, vaan tuleehan noita keväitä myöhemminkin. Lisäksi itse kasvatan perennoja kylvämällä niitä kesällä potteihin. Tilanpuutteen vuoksi se on kätevää ja olen onnistunut siinä hyvin.

Kirjeen sisältöä taasen verotin mm. akileijan ja tähtiputken siemenillä. Niinikään otin ruusunätkelmää, jonka kasvattamisessa viime kesänä epäonnistuin. Tai sain ne kyllä hyvin itämään, mutta kukkapenkkiin siirrossa jokin meni pieleen ja kasvit kuolivat. 

Isoin kelloköynnöksistäni on jo kertaalleen kieputettu tukikepin ympärille.

Pudotan siemenkirjeen aamulla postilaatikkoon, josta se toivon mukaan lähtee ajallaan ja ehtii seuraavalle vastaanottajalle jo ennen viikonloppua. Mukavaa postia on siis odotettavissa.
 

Lehtikaktusten uusi kukinta

Lehtikaktukset kukkivat vuodenvaihteen aikaan runsaasti. Niinpä ajattelin, että nyt ne kukkivat vain yksittäisin kukinnoin, jos sitäkään. Hui, hai! Vanhin, vaaleanpunainen kaktus laittaa toistamiseen parastaan. No, ehkei nyt ole ihan yhtä paljon kukkia, kuin edellisen kukinnan aikaan, mutta paljon kuitenkin.

Vuosi sitten ostettu kirkkaamman punainen kaktus pukkaa myös useita uusia nuppuja pikkuisesta koostaan huolimatta. Tämä on aika herkullinen väri. Ei kirkkaan punainen, vaan pikemminkin oranssiin vivahtava. 

Tässä kuvassa ei ole oikeita kukkia, vaan ruusun terälehden muotoisia saippuoita. Myös vihreät lehdet ovat saippuaa. Kauniiseen rasiaan pakatut ruusut ovat ihania katsella, mutta tuoksu on niin voimakas, että se saa pään särkemään. 

En ole tuoksuallergikko, mutta nykyisin moni voimakas tuoksu saa etenkin huonetiloissa olon huonoksi. Voin siis hyvin ymmärtää, miten hankalaa on istua vaikkapa teatterissa hajuvesipilveen verhoutuneen ihmisen vieressä. Niin ihania, kuin hajuvedet ovatkin, koitetaan muistaa kanssakulkijat tuoksuja yllemme suihkiessamme.

Korvikehoitoa pälvipaikkoja odotellessa

Muutaman plusasteisen ja sateisen harmaan päivän jälkeen olemme saaneet tänne etelään aurinkoisia pakkaspäiviä. Auringonpaiste on ihanaa ja lievittää kevään odotusta. Aurinko myös lämmittää ja näinä kylminäkin päivinä lämmön vaikutuksen näkee vettä tiputtelevissa jääpuikoissa ja lumen koostumuksen muutoksena etenkin talojen seinustoilla.

Käytävän hiekka alkaa vähitellen ilmaantua näkyville.

Kovin lohdullisilta eivät säätiedotukset tulevina päivinä näytä. Ainakaan kevään edistymistä ajatellen. Öisin on luvassa jopa toista kymmentä pakkasastetta ja useimmiten päivisinkin mittari pysyy pakkasella auringosta huolimatta. 

Maaliskuun viimeiselle päivälle osuu kuun toinen täysikuu (tulipa monta kuu-sanaa yhteen lauseeseen). Olen huomannut, että usein talviaikaan nousevan kuun ja etenkin täysikuun aikaan on kylmää. Kunhan kuu alkaa jälleen pienentyä, saattaa hyvinkin kevät vihdoin edistyä. 

Huomautettakoon, etten ole mikään ilma- tai säätieteen ammattilainen. Ihan vaan omanlaiseni, mututuntumalla höpöttävä "sammakkotohtori". Niinpä kaikki ennustukseni saattavat mennä täysin pieleen siinä, missä onnistuakin.
 

Kirjopikarililja on vielä nuppuinen.

Koska tässä voi vielä mennä hyvä tovi aikaa, ennenkuin pääsemme oman maan piippoja ihastelemaan, on syytä hankkia sisätiloihin korvikehoitoa. Sitä saa kaikista kukkia ja kasveja myyvistä liikkeistä. 

Aika kiva, että kaupoissa on leikkokukkien lisäksi yhä enemmän myös pikkuisia sipulikukkia. Tete-narsisseja on saanut jo vuosia, mutta nyttemmin myös helmililjoja ja kirjopikarililjoja on ihan markettienkin kukkapisteissä paremmin varustelluista kukkakaupoista puhumattakaan.

Kaikki sisällä kukkineiden kevätkukkien sipulit olen istuttanut myöhemmin omaan puutarhaan. Tete-narsissit eivät ole kovin hyvin menestyneet, mutta esimerkiksi helmililjat ovat jatkaneet uutta elämää puutarhassani.

Toistaiseksi olen ostanut vasta yhden tete-narsissiruukun ja se on jo kukkimisensa kukkinut. Sisätilojen lämpö tekee sipulikukista aika lyhytaikaisia iloja, ellei niitä jaksa tai muista siirtää yöksi viileämpään. Kovasti mieli tekisi laittaa sipulikukkia vaikkapa sisäänkäynnin kukkalaatikkoon, mutta luvatuilla pakkasilla se taitaa olla rahan tuhlausta. Pääsiäiseen on pari viikkoa. Ehkäpä silloin on jo tilanne lämpötilojen osalta keväisempi.

Tulppaanit ovat edullisia ja niitä on erittäin hyvin saatavilla. Vaan ei inkaliljan oksakaan kovin kallis piristys ole. Edellinen inkaliljakimppuni kesti peräti kolme viikkoa. Nyt ostin oman kylän kukkakaupasta kaksi valkoista ja yhden syklaamin punaisen oksan. Yhdessä oksassahan on monta kukkaa, joten välttämättä ei montaa oksaa edes tarvita.

Viime viikolla tein kotiinpaluureissulla pyrähdyksen Plantsuun. Kuulin, että siellä olisi pistokkaita ja olihan siellä. Tarjolla olisi ollut pelaguita, petunioita ja muutamia muitakin pistokkaita, mutta viime kesänä hyvin menestyneistä verenpisaroista innostuneena päädyin tälläkin kertaa niihin. 

Yksi iso ruukullinen viimekesäisiä verenpisaroita asustaa lämmittämättömässä autotallissa, mutta pelkäänpä niiden olevan kuoleman omia. Vielä tammikuun alussa autotallissa oli +9 lämpöastetta, mutta pakkasilla mittari tipahti kiivaaseen tahtiin kohti nollaa ja öisin ilmeisesti allekin. Olisi pitänyt siirtää ruukku paukkupakkasten aikaan johonkin lämpimämpään paikkaan, vaan arvatkaa, muistinko. En tietenkään. Vielä sitä pelaguuruukkuja nostelee sisätilojen ikkunalaudoille, mutta entäpä sellaisia 10 litran ruukkuja. Ei niille oikein ole sopivia paikkoja, kun se unelmien viherhuonekin yhä antaa odottaa itseään.

Leikkokukkien ja keväisten sipuliasetelmien katselemisessa on sekin hyvä puoli, että katse kulkeutuu niiden pariin, eikä tarvitse tuijottaa auringonvalon paljastamia likaisia ikkunoita. Aina ne ikkunat ovat tähän aikaan vuodesta ikävän harmaan täplikkäitä, mutta tammikuun loppuun saakka tauotta jatkuneen tierempan vuoksi meidän ikkunat ovat nyt kerrassaan järkyttävän pölyiset. Remppamiehet palaavat talvilomilta huhtikuussa ja pölypilvet aloittavat seilaamisensa kohti ikkunoitamme taatusti heti lumien sulattua. 

Niin tai näin, mutta aion pestä ikkunat oitis, kun sää sen sallii. Onhan se nyt huomattavasti hauskempi katsella sorarekkoja ja kaivinkoneita edes hetken aikaa puhtaan lasin läpi. Ja tierempasta huolimatta haluan päästää myös kevään kotiimme myös ikkunoiden lävitse.

Minne puput kadonneet?

Mennyt helmikuu tarjosi erinomaisia mahdollisuuksia eläinten jälkien tutkimiseen. Pakkanen ja sateettomuus ovat taanneet, että jäljet ovat olleet helposti nähtävissä. Lintujen ruokintapaikkojen alla ja läheisyydessä jälkiä alkaa olla niin paljon, ettei niistä ota tolkkua.

Tunnen huonosti erilaisia eläinten jälkiä. Jänisten jäljet ovat sentään tuttuja. Jänisten vakioreitit ovat aina kulkeneet tonttimme halki, ristiinrastiin. Viereisessä metsikössä jäniksillä on ollut tiukkaan tallatut polut, joita olemme kutsuneet pupujen moottoriteiksi. Vielä syksyllä näin useinkin isokokoisen rusakon loikkivan remppa-alueen halki kohti meidän kotitietä ja sieltä sitten naapurin pihan kautta takana olevaan isoon metsään. 

Viime aikoina jänisten jälkiä on ollut tavattoman vähän. Varmasti alapihan aitaaminen vaikutti jänisten kulkureitteihin, mutta ei se estä meidän pihamaalle pääsyä jäniksiltä. Yksi kaveri olikin viimein keksinyt tontin kulmauksen aukkopaikan ja kierrellyt puutarhassa tutkimassa. Se oli poistunut tuloreittiä, vaikka rinteen kautta se olisi helposti päässyt yläpihalle ja sieltä minne tahansa.

Kaadetun metsikön alueella ei nyt ole jänisten moottoritietä. Ei edes kyläpolkua. Joitakin jäniksenjälkiä ympäristöstä toki löytyy, mutta entisen kaltainen massavaellus tuntuu kadonneen tyystin. Ihan tässä tulee ikävä sitäkin rusakkoa, jonka miltei joka aamu näki vaeltavan kohti metsää. 

Uudenvuodenpäivänä löysin puoliksi kalutun jäniksen talomme päädystä. Silloin moni arveli ketun olleen asialla. Sittemmin mm. naapuri kertoi nähneensä ketun liikkuvan heidän pihallaan. Olisiko kettu karkoittanut jänikset muualle?

Joku veitikka on kokenut kotikiven esteeksi reitilleen ja loikkinut sen yli. Tahi tykännyt, että kiven päältä on hauska tähyillä vähän kauemmaksi. Kiven päällä oli rampattu sen verran tehokkaasti, etten jäljistä ymmärtänyt sitäkään vähää. Saattaapi olla orava tai kenties usein pihapiirissä temmeltävät harakat. Tiedä häntä. Kiva kuitenkin pienessä päässään kehitellä tarinoita muutamia jälkiä katsomalla. Eivät käy päivät yksitoikkoisiksi.

Vetten päällä kävelyä

Pakko myöntää, että tällainen lämmintä rakastava kesäkissa on iloinnut ja nauttinut helmikuun ja maaliskuun alun auringonpaisteisista päivistä. Tiukoista pakkasista huolimatta. Poikkeuksellisen pimeän syksyn jälkeen päivä toisensa jälkeen siniseltä taivaalta loistanut aurinko on piristänyt ja virkistänyt. Ulkona liikkuessa tuntui, kuin omat akut latautuisivat jokaisesta auringonsäteestä. Olen imenyt valoa ja vähän jo lämmittävääkin kevätvaloa itseeni ihan vastaisuuden varalle. 

Täällä etelässä ei talvisin enää ole kovin yleistä päästä järvien ja meren jäälle liikkumaan. Nyt tätä harvinaista herkkua on ollut tarjolla runsain määrin. Oman kylän kolmesta järvestä keskeisimmälle on vapaaehtoisvoimin tehty 4 kilometrin mittainen hiihto- ja luistelurata. Koko järvi on täynnä sinne tänne risteileviä polkuja ja kulkijoiden jälkiä. Sen verran vähän jäälle on lunta kertynyt, ettei ole tarvinnut tarpoa umpihangessa tai haitata hiihtäjien menoa. 

Kyläyhdistys oli rakentanut jäälle napakelkan, joka on ollut etenkin lasten keskuudessa kovassa käytössä laskiaistapahtuman jälkeenkin. 

Ymmärrän hyvin lämpimistä maista saapuneiden turistien kummastelevan, miten ihmeessä voi järven jäällä kävellä. Vaikka tällainen syntyperäinen suomalainenkin hyvin tietää töppösten alla olevan vankkaa jäätä, on silti jotenkin maagista kulkea keskellä järveä ja katsella sieltä käsin samoja rantoja, joilla yleensä seisoo ulappaa tähyillen.

Vesi on kiehtova elementti. Myös talvella ja jäisen kannen alla levätessään. Kuinka mielelläni asuisinkaan veden äärellä. Ymmärrän hyvin, ettei kukaan halua omaan rantaansa vieraita töllistelijöitä sen enempää talvella kuin kesälläkään. Siksi on tärkeää, että vesistöjen rannoille jätetään aukkoja ja yleisiä paikkoja, joita käyttämällä rannattomat ihmiset pääsevät nauttimaan veden tarjoamista mahdollisuuksista.